|
Nykyiselle tietoyhteiskunnallemme on tyypillistä, että asioita voi tehdä ilman fyysistä läsnäoloa ja verkostoituminen korvaa perinteisemmän kahdenvälisen yhteistyön. Verkostoituminen ulottuu myös koulutuksen ja opiskelun alueille. Verkko voidaan käsittää suppeasti tietokoneita yhdistävänä teknisenä infrastruktuurina sekä laajemmin tiedon, organisaatioiden ja ihmisten uudenlaisina yhteenliittyminä. Tietoyhteiskuntaan siirtymisen myötä on tapahtunut syvällinen muutos tavassa esittää, etsiä ja yhdistää tietoa sekä yhdistyä yhteistyötä tekeviksi ryhmiksi.
Verkostomaiset toimintamallit luovat paineita koulutuksen organisoinnin ja osaamisen muutokseen sekä aiheuttavat muutoksia informaation välitykseen, tuottamiseen ja käsittelyyn. Koulutusorganisaatioiden monopoliasema on jo ollut murenemassa kilpailevien sivistäjien laajentaessa oppimisympäristöjen tarjontaa. Koulu oli pitkään ainoa 'kirjatiedon' ts. muun kuin kokemusperäisen tiedon lähde ja opettajat puolestaan olivat ainoita tiedon jakajia. Jo radio ja televisio loivat uusia ympäristöjä oppimiselle, mutta internet avasi ovet varsinaiselle tietotulvalle.
Koulun ulkopuolisille oppimisympäristöille on tyypillistä nopea ja ohjailematon muutos, kontrolloimattomuus, ristiriitaisuus, epäluotettavuus, viihteellisyyden ja faktan sekoittuminen sekä tarjolla olevan informaation valtava määrä. Selviytyminen tässä uudessa ja monimutkaisessa ympäristössä asettaa oppijalle perinteisestä mallista poikkeavia vaatimuksia. Pelkällä ulkoa opettelulla ilman kriittisyyttä ja metakognitiota, eli oppimaan oppimisen taitoja, tietotulvaan hukkuu. Koulutusorganisaatiot ovatkin alkaneet reagoida yhteiskunnan muutoksiin muuttamalla omia rakenteitaan vastaamaan paremmin ympäristön haasteisiin ja noudattamaan elinikäisen oppimisen periaatteita.
Koulutuksen organisointia on muutettu, oppilaitokset ovat verkostoituneet, opetussuunnitelmia räätälöidään yksilöllisesti ja virtuaaliset toiminnot lisääntyvät. Tulevaisuuden pedagogiikassa tuleekin kyetä yhdistämään koulun tavoitteellisesti ohjatut oppimisympäristöt erilaisten medioiden tarjoamiin vaihtoehtoihin, jotta opiskelijat kokevat opiskelun mielekkääksi ja hyödylliseksi eikä koulutus jämähdä vanhentuneisiin tekniikoihin ja pedagogisiin malleihin.
Ulkoa opettelijasta tiedon rakentajaksi
Käsitys oppimisesta on jatkuvasti muuttunut aihetta koskevan tutkimustiedon lisääntyessä. 1950-luvulta 1970-luvun loppupuolelle vallalla on ollut nk. behavioristinen oppimiskäsitys, jonka mukaan oppiminen tapahtuu ärsyke-reaktio -ketjuna eli ehdollistamalla oppilaat saavuttamaan toivottuja oppimistuloksia. Tavoitteet määriteltiin tarkasti, osatavoitteita asetettiin ja niiden saavuttamista mitattiin, jotta palkkio oikeasta suorituksesta voitiin antaa mahdollisimman nopeasti ja kohdistaa oikein. Ideana oli, että nopea myönteinen palaute vahvistaa oikeaa suoritusta. Virheelliset suoritukset tuli ohittaa mahdollisimman nopeasti, jotta niitä ei vahvistettaisi. Oppilaan rooli behavioristisen oppimiskäsityksen mukaisessa pedagogiikassa on passiivinen; hän toimii lähinnä opettajan jakaman tiedon vastaanottajana itse juurikaan prosessoimatta sitä. Tästä oppimisnäkemyksestä on vähitellen siirrytty nykyiseen nk. konstruktivistiseen käsitykseen oppimisesta. Konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mukaan oppiminen on tiedon omakohtaista rakentamista, joka perustuu aina oppijan aiempaan yksilölliseen tietopohjaan. Se on yksilöllinen, itseohjautuva, aktiivinen ja sosiaalinen prosessi, jossa pelkästään tietoelementtien määrä ei kasva, vaan myös rakenteet muuttuvat. Lisäksi oppimistaidot kehittyvät kokemuksen ja harjoittelun myötä. Opettaminen ei konstruktivistisen näkemyksen mukaan ole suoraa oppilaiden tietojen ja taitojen muovaamista, vaan edellytysten tarjoamista oppijoiden omaan tiedon rakentamiseen.
Informaatioteknologia oppimisen tukena
Tietoyhteiskunnassa tiedon hankkiminen ei ole vaikeaa, mutta ongelmallista voi olla tarkoituksenmukaisen tiedon hakeminen pirstaleisen informaatiotulvan joukosta, sen valikointi, käsittely ja käyttö. Itseohjautuvuuden tukeminen ja oppimaan oppimisen taitojen kehittäminen onkin erittäin tärkeää. Oppijoita tulisi auttaa kehittämään valmiuksiaan nopean muutoksen, monimutkaisten ja huonosti määriteltyjen ongelmien sekä verkostoituneiden yhteistyömuotojen hallintaan.
Pelkkä tietoverkkojen käyttö ei tietenkään muuta oppimistilannetta konstruktiivisen oppimisnäkemyksen mukaiseksi. Tietoverkkoja voidaan käyttää myös behaviorististen periaatteiden mukaisesti, mikä ei kuitenkaan vastaa tietoyhteiskunnan oppimiselle asettamiin haasteisiin eikä kehitä oppijan itseohjautuvuutta. Verkkopedagogiikassa opettajan tulee olla oppimisen ohjaaja, tutor, joka pyrkii tukemaan tietoa aktiivisesti rakentavaa oppijaa. Tutoroinnin vahvuus riippuu opiskelijan tarpeista. Jotkut opiskelijat tarvitsevat jämerämpää tukea, kun taas joillekin sopii paremmin hyvin väljä ohjaus. Siirtyminen tietoyhteiskunnan vaatimusten mukaiseen oppimiseen toteutuu, kun luovutaan perinteisistä oppimiskäsityksistä myös tietoverkoissa ja mietitään uudelleen opettajan työnkuva ja auktoriteetti suhteessa oppilaalle annettavaan valtaan ja vastuuseen.
Informaatioteknologian avulla voidaan tarjota hyödyllisiä oppimisympäristöjä elinikäisen oppimisen tarpeisiin, kun kasvava koulutuksen kysyntä kohtaa tietoverkoissa ajasta ja paikasta vapaan tarjonnan, johon eri elämäntilanteissa olevien ihmisten on usein helpompi osallistua kuin perinteiseen aika- ja paikkasidonnaiseen koulutukseen. Tietoverkot avaavat myös paljon uusia mahdollisuuksia kansainväliseen opiskeluun. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on jo suuria koulutusta verkossa tarjoavia organisaatioita ja verkko-opintojen määrä kasvaa jatkuvasti. Nykyään ollaan kiinnostuttu kurssien teknisen toteutuksen ohella enemmän myös opiskelijoista ja heidän yksilöllisistä tarpeistaan, jotka erilaisten kehityshankkeiden myötä tullaan tulevaisuudessa ottamaan entistä paremmin huomioon mm. räätälöimällä kursseja opiskelijoiden tarpeiden mukaan.
Verkko-opiskelu - kenelle ja miten?
Verkko-opiskelu sopii hyvin niille, jotka eivät jostain syystä voi tai halua osallistua lähiopetuksena järjestettäville kursseille. Se voi houkutella oppilaitoksiin uusia opiskelijoita, jotka eivät työ- ym. kiireidensä vuoksi voi osallistua tavallisille kursseille ja toimia siten myös oppilaitoksen kilpailuetuna. Opiskelu verkossa on mahdollista kaikille, joilla on tietokoneen käytön perustaidot. Vaadittavat ohjelmat riippuvat suoritettavasta kurssista, mutta yleensä toimeen tulee perusohjelmistoillakin. Opiskelua helpottaa käytännössä paljon, jos verkkoyhteys on helposti käytettävissä.
Onnistuakseen verkkokurssi vaatii hyvää motivaatiota, aikaa ja oikeita työkaluja sekä kurssin suunnittelijalta että opiskelijoilta. Verkkopedagogiikka avaa opettajille uudenlaisen mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja oman ammattitaitonsa päivittämiseen. Pedagogisesti mielekäs verkko-oppimisympäristö tarjoaa sekä oppimisprosessia tukevia, ohjaavia ja laajentavia työkaluja että kommunikaatiotyökaluja, jotka mahdollistavat sekä opiskelijan ja opettajan että opiskelijoiden välisen kommunikaation. Näiden työkalujen tarkoituksenmukainen käyttö on haastavaa, mutta onnistuessaan se avaa mahdollisuuden jaettuun asiantuntijuuteen sekä ajasta ja paikasta riippumattomien asiantuntijayhteisöjen syntymiseen.
Totuttelu verkko-opiskeluun voi viedä oman aikansa
Omat kokemukseni opiskelusta tietoverkoissa ovat toisaalta luoneet uskoa käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin ja niiden kautta saavutettavissa olevaan hyötyyn, mutta toisaalta myös antaneet kuvaa verkko-opiskelun heikkouksista. Opiskelu verkossa on ehkä hieman raskaampaa tavalliseen luokkahuoneympäristöön verrattuna, sillä valtaosa tiedosta on usein tekstimuodossa. Myös muita multimedian osa-alueita, kuten ääntä ja kuvaa, on kuitenkin mahdollista hyödyntää verkko-oppimisympäristöissä, mutta ne vaativat järeämpää tekniikkaa ja sen käyttötaitoa sekä kurssin osallistujilta että sen suunnittelijoilta. Totuttelu verkko-opiskeluun voi viedä oman aikansa, mutta kokemuksen karttuessa painopiste siirtyy uuteen ympäristöön keskittymisen sijasta opiskeltavaan aiheeseen. Aluksi opiskelu tietoverkoissa tuntuu ehkä hankalalta ja persoonattomaltakin, mutta pikku hiljaa tietokoneesta mahdollisine oheislaitteineen tulee työväline muiden joukossa.
Vaasan ammattikorkeakoulussa on ryhdytty kehittämään opiskelua tietoverkoissa sekä 3DE-hankkeen yhteydessä että ammattikorkeakoulun varsinaisessa opetuksessa. 3DE-hankkeessa kehitetään uutta oppijalähtöistä verkko-oppimisympäristöä, jossa huomioidaan opiskelijoiden yksilölliset oppimistyylit. Tietoverkkojen opetuskäytön kehitys on Vaasan ammattikorkeakoulussa vasta alussa, mutta kokemusta kurssien suunnittelusta ja toteutuksesta kertyy koko ajan. Tässä vaiheessa ainakin itsestäni tietokoneen 'peruskäyttäjänä' tuntuu ehkä vaikeimmalta se, että saadakseen kurssin tai sen osia verkkoon, joutuu opettelemaan useiden ohjelmien käyttöä. Saadakseen aikaan visuaalisesti miellyttävää materiaalia pitää käyttää www-editoria ja ehkä myös kuvankäsittelyohjelmaa. Lisäksi näissä tehtyjä materiaaleja tulee pystyä yhdistämään. Toki myös helpommalla pääsee vaikkapa tallentamalla tavallisen Word-dokumentin html-muodossa ja siirtämällä sen palvelimelle, mikäli ei pidä materiaalin ulkoasua kovin tärkeänä. Uusien työkalujen käytön opettelu vie aikaa ja raastaa ajoittain hermojakin, mutta onnistuminen mukavan näköisen ja navigoinniltaan miellyttävän materiaalin tuottamisessa on erittäin palkitsevaa.
Pelkkä materiaalin esitys ei usein ole riittävä tapa käyttää tietoverkkoja opetuksessa, vaikkakin se joihinkin tilanteisiin sopii oikein hyvin, sillä verkkoa on kätevä käyttää esimerkiksi materiaalin jakelukanavana. Tietoverkot antavat mahdollisuuksia myös yhteistoimintaan ja tehokkaana vuorovaikutuskanavana ne tuovat etäopiskeluun uuden elementin. Erilaisiin tietoverkko-opiskelusta nouseviin tarpeisiin on kehitetty verkko-oppimisympäristöjä, jotka mahdollistavat perinteiselle kontaktiopetukselle tyypillisten oppimistilanteiden syntymisen myös tietoverkoissa.
Verkko-oppimisympäristöissä on erilaisia kommunikointityökaluja, materiaalipankkeja, tiloja ryhmätöille, opintotuotoksille ja arvioinnille ym. monipuoliseen kurssinsuunnitteluun tarvittavia osia. Näistä opettajat voivat käyttää haluamiaan paloja kurssinsa tai kurssin verkko-osuuden rakentamiseen. Opettajan tulisikin aina miettiä mihin tarkoitukseen hän haluaa tietoverkkoja käyttää ja valita tarkoitukseen sopivin väline; esimerkiksi kotisivut yleiseen jakoon tarkoitettua materiaalia varten, jos ei haluta asettaa rajoituksia siihen, kuka pääsee käsiksi materiaaliin. Kokonaisen kurssin tai kurssin osien toteuttamiseen tietylle kohderyhmälle sopivampi vaihtoehto voisi olla verkko-oppimisympäristö. Verkko-oppimisympäristöjä kehitetään jatkuvasti käyttäjäystävällisemmiksi ja jo tässä vaiheessa niihin saa suunniteltua pedagogisesti erittäin mielekkäitä kokonaisuuksia.
Tanja Kvist, projektitutkija, Vaasan ammattikorkeakoulu/Tutkimus ja palvelut, tanja.kvist@puv.fi
|
|
Lähteet:
Auer, A., Paananen J., Ruuska O., Sirola H., Veistola P. & Voima O. 1996. Internet koulutuskäytössä. Jyväskylä: Teknolit.
Kiviniemi, Kari. 2000. Johdatus verkkopedagogiikkaan. Kokkola: Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu.
Lehtinen, E & Jokinen, T. 1996. Tutor. Itsenäistyvän oppijan ohjaaja. Jyväskylä: Atena.
Linjama, T., Sirola, H. & Veistola, P.1997 WWW kotisivun tekeminen. Jyväskylä: Teknolit.
Nevalainen, R. 1998. Toimijat tietoyhteiskunnassa. Helsinki: Sitra 166. http://www.sitra.fi/tietoyhteiskunta/suomi/st2f.htm .
OTE-lehti. Helsinki: Opetushallitus. http://www.edu.fi/ajankohtaista/ote/
Pohjonen, J. et al. (toim.) 1995. Teknologia koulutuksessa. Porvoo: WSOY.
Rauste-von Wright, M. & von Wright, J. 1994. Oppiminen ja koulutus. Porvoo: WSOY.
Sinko, M & Lehtinen E. (toim.) 1998. Bitit ja pedagogiikka. Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa ja oppimisessa. Jyväskylä: Atena.
Tarkka, M., Hintikka, K. & Mäkelä, A. (toim.) 1996. Johdatus uuteen mediaan. Helsinki: Edita.
Tella, S. 1994. Uusi tieto- ja viestintätekniikka avoimen oppimisympäristön kehittäjänä osat 1 ja 2. Tutkimuksia / Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.
Varis, T. 1995. Tiedon ajan media: mediavalmiudet ja viestintätaidot uusiutuvassa viestintäkulttuurissa. Helsinki: Yliopistopaino.
Lehtinen, E. (toim.) 1997. Verkkopedagogiikka. Helsinki: Edita.
|