Kirjaston tehtävä kirjaston ja oppimisen yhteyksiä tarkastelevissa puheenvuoroissa näyttäytyy säännönmukaisesti välineellisten "tiedonhallintataitojen" (esim. tiedonhankinta, ja -haku, myös välineellisenä näyttäytyvä arviointi) 'osaamisena' ja opettamisena. Tässä pyrin hahmottamaan perusteita oleellisessa mielessä sisällöllisemmälle kontribuutiolle, joka kirjastolla voisi olla ja jolla näkisin olevan erityisen sivistyksellisen arvon.
I Praktinen kirjastonhoitajuus, ja kirjastonhoitajan ammatillisen "arkikommunikaation luonnonvoimainen hermeneutiikka"
Keskeiseltä osaltaan kirjastonhoitajuuden voi käsittää - tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän metaforisesti - dokumentteja koskevaksi viestinnäksi, 'puheeksi dokumenteista':
Konkreettisimmillaan kirjastonhoitajuus on tätä referenssityössä, asiakkaan ja kirjastonhoitajan keskustelussa, jonka tavoitteena on auttaa asiakasta saamaan käyttöönsä dokumentteja, jotka voisivat olla relevantteja hänen senkertaisessa tekemisessään.
Hieman metaforisemmin dokumentteja koskevaksi viestinnäksi voi käsittää dokumenttien kuvaamisen (sekä sisällönkuvaamisen että luetteloinnin) niin dokumenttien tallennuksen kuin haunkin yhteydessä. Tallennettaessa määritetään dokumentteja, "puhutaan dokumenteista" ajatellen niitä piirteitä (sekä sisällöllisiä että bibliografisia), joiden suhteen voidaan olettaa dokumentteja määritettävän myös hakuvaiheessa, "puhuttaessa dokumenteista", joita asiakas toivoisi saavansa käyttöönsä.
Vielä metaforisemmin mutta kuitenkin käsitettävästi kirjastotyö on dokumentteja koskevaa viestintää hyllyjärjestysten ja esimerkiksi kokoelmatyön puitteissa. Myös päätös hankkia tai olla hankkimatta jokin dokumentti ja jos hankitaan, päätös sijoittaa se johonkin tiettyyn luokkaan, on dokumentille annettuja määrityksiä, "puhetta dokumentista". Samalla tavoin voi käsittää sen, kun nk. virtuaalikirjaston kokoelmaan sisällytetään dokumentti linkittämällä se asiakkaalle avautuvalle näytölle.
Kirjastonhoitajuuden sisäisellä hermeneutiikalla tarkoitan nyt sitä, että kirjastonhoitajan oleellinen pätevyys puhua dokumenteista syntyy ja vahvistuu kirjastonhoitajuuden käytännössä, kun hän siinä uusintaa itsessään omaa kulttuuriaan ja sillä tavoin vahvistaa erityisessä mielessä osallisuuttaan kulttuurissaan.
Tähän liittyy kirjastonhoitajan näköalapaikan käsite, jolla tarkoitan nyt sitä konkreettista tilannetta, jossa kirjastonhoitaja työskentelee ja "elää" kirjojen ja muiden dokumenttien parissa. Tämä asema, näköalapaikka, on yhteiskunnassa lähes ainutlaatuinen, se antaa oman erityisen näkymän ja kontaktin dokumentteihin, jotka omalta osaltaan kantavat hänen kulttuuriaan ja sitä traditiota, jossa hän elää ja jota ymmärtämällä ja tulkitsemalla hänen on myös mahdollista ymmärtää itseään ja sillä tavoin pätevöityä ammatilliseen tehtäväänsä. Teesini on, että kirjastonhoitajan elämä ja työ tällä näköalapaikalla saattaa hänet ja dokumenteissa ilmenevän kulttuurin suhteeseen, jota voi kutsua hermeneuttiseksi, praktiseksi.
Kirjastonhoitajuuden sisäinen hermeneutiikka kirjastonhoitajan näköalapaikan perusteella vastaisi - ammatilliseen erityisasemaan sijoitettuna - hyvin sitä, mitä Habermas (1982, 94) kutsuu "arkikommunikaation luonnonvoimaiseksi hermeneutiikaksi". Ammatillisessa arjessaan kirjastonhoitaja töikseen 'puhuu dokumenteista' ja samalla, voidakseen niistä pätevästi puhua, ymmärtääkseen niitä, joutuu 'puhumaan niiden kanssa' ja joutuu kaikenaikaa tuottamaan merkitysmaailmaa ja kieltä tuolle puheelle.
II Mitä praktinen kirjastonhoitajuus opettaa ja mitä kirjastonhoitaja voisi opettaa?
Pedagogisella kirjastonhoitajuudella tarkoitan kirjastonhoitajan mahdollista omaa sisällöllistä kontribuutiota dokumentteja koskevassa viestinnässä, puheessa dokumenteista.
Tyydyn tässä varsin karuun ja alkeelliseen pedagogisuuden tai opettamisen käsitteeseen sisällöllisenä kontribuutiona, jonka perustana on 'paremmin tietäminen' - samalla hyvin tietäen, että tällainen käsite ei saavuttaisi suosiota tämän päivän pedagogian ja kasvatustieteen piirissä. Pedagogeista huolimatta voimme kuitenkin ajatella, että sen, joka voi jossain mielessä jotain toista opettaa, ohjata, neuvoa tms. on hallittava oppilaitaan paremmin jotain. Alkukantaisuudessaankin opettamisen käsitykseni antaa varsin konkreettisen mahdollisuuden kysyä, millä tasolla ja minkälaisissa asioissa kirjastonhoitajan pedagoginen kontribuutio on mahdollinen.
Näin kysymys kuuluisi: mitä praktinen kirjastonhoitajuus opettaa, tai mitä kirjastonhoitaja saattaisi 'tietää paremmin'?
Ricoeur (1969, 15-16) kytkee hermeneutiikan tarpeen tilanteisiin, joissa voidaan puhua "kaksoismielestä" (double-sens) siten, että ilmeiseen ja näkyvään (montré) sisältöön tai mieleen (sens) sisältyy aina jokin toinen, kätketty, (caché) joka voidaan tavoittaa ensimmäisen sisällön tulkinnan kautta. Esimerkkeinä kaksoismielestä hän antaa eksegetiikan, jossa Raamatun "ilmisisällön" tulkinnan kautta voidaan saavuttaa sen uskonnollinen mieli ja sisältö, psykoanalyysin, jossa ihmisen tietoisten merkitysten tulkinnan kautta voidaan tavoitella hänen alitajuisia merkityksiään, sekä myytit, joissa "ilmisisältöjen", esimerkiksi kertomusten takaa voi löytyä myyttisiä, kulttuurissa ja traditiossa enemmän tai vähemmän tiedostettuina eläviä sisältöjä ja mieliä. Hän kuvaa tätä kaksoismerkitysten "näkyvä-kätketty", ("montré-caché") -dialogia seuraavaan tapaan:
Kutsun symboliksi kaikkea sellaista merkityksen rakennetta, jossa suoranainen, ensisijainen ja sananmukainen sisältö [sens] laajenee epäsuoraan, sekundääriseen, aavistettavaan sisältöön, jota ei voi havaita kuin ensimmäisen kautta. Tämä ilmaisujen kaksisisältöisyys varsinaisesti muodostaa hermeneutiikan kentän.
. Tulkinnaksi nyt voimme sanoa ajattelun työtä, jonka muodostaa kätketyn sisällön paljastaminen ilmeisestä sisällöstä, käyttäen merkityksen tasoja, jotka voidaan päätellä kirjallisesta merkityksestä, eksegeesin, so., kätkettyjen sisältöjen tulkinnan alkuperäisen mallin mukaisesti.
Nyt - jotta voidaan puhua hermeneutiikasta vakavassa mielessä kirjastonhoitajuuden yhteydessä, pitää määrittää se, mikä kirjastonhoitajuudessa on kateissa sillä tavoin, että se on mahdollista löytää tulkinnan kautta, vielä niin, että tuo tulkinta rakentaa tulkitsijan itseymmärrystä, auttaa häntä ymmärtämään itseään oman traditionsa ymmärtämisen kautta. Nähdäkseni se on dokumenttien sisällössä ilmenevä yhteinen kulttuurinen tematiikka, joka yhteisenä traditiona muodostaa 'meidät' ja jonka puitteissa myös erityisemmät teemat saavat 'meille merkityksensä. Se kateissa oleva, joka kirjastonhoitajuuden pitäisi näyttää ja jonka tunnistaminen on pohjana hyvälle kirjastonhoitajuudelle, on 'meidän' dokumentaarinen historia ja ymmärrys.
1900-luvun loppuvuosikymmenien informaatiotutkimuksen ohjelman puitteissa hyvin luonteva vastaus olisi, että itse asiassa tiedontarve on se, mitä hyvän informaatiotyöntekijän tulisi tulkita esiin. Tämä on sopusoinnussa myös sen kanssa, mitä tässä tavoittelen siinä mielessä, että voidaan hyvin ajatella tiedontarpeiden, "kysymysten", olevan sitä samaa perinnettä ja kulttuuria, jota myös dokumentit, tiedon lähteet, tai "vastaukset" edustavat. Kulttuurin tai tradition ei nimittäin pidä olettaa tuottavan vain vastauksia vaan myös itse ongelmat tai kysymykset, joihin vastauksia etsitään. Kuvassa on havainnollistettu tätä siten, että Ingwersenin (1992, 55) kuvaa "yksinkertaisesta informaationhakuvuorovaikutuksesta" on täydennetty 'ongelmahistorialla', josta myös käyttäjän "ongelma-avaruus" syntyy.
Kirjastonhoitaja epäilemättä kohtaa välittömästi asiakkaidensa ongelmia, ehkä heidän ongelma-avaruuksiaankin hahmottaen. Oleellisemmaksi juuri kirjastonhoitajan asemassa näen kuitenkin tuon yhteisen ongelmahistorian tavoittamisen. Kirjastonhoitajalle se on pysyvimmin ja konkreettisimmin läsnä niiden dokumenttien kautta, joita hänen kokoelmaan kuuluu tai jotka hän voi tavoittaa. Tämä on hänen asemansa ilmeisin erityispiirre.
Tätä kautta kirjastonhoitajan pedagogisen kontribuution luontevaksi sisällöksi hahmottuu tuon yhteisen kulttuurisen tematiikan avaaminen niille, joita hän palvelee, erityisesti opiskelijoille, ehkä kuitenkin myös oppilaitosyhteisölle. Se kantaa mukanaan myös tiedon ja ymmärryksen yhteisyyden, ehkä myös moniäänisyyden ja ristiriitaisuudenkin, joka tapauksessa sen historiallisuuden.
ONGELMAHISTORIA 
Kuva 1: Yksinkertainen tiedonhaun vuorovaikutus (simplistic IR-interaction) Ingwerwsenin (1992,55) mukaan ja sen hermeneuttis-historialliset puitteet
III Pedagoginen kirjastonhoitajuus
Kirjastonhoitajuuden oleellinen hermeneuttinen momentti on kirjastonhoitajan oma, erityisellä tavalla hermeneuttinen suhde siihen traditioon, jonka tuotteita (dokumentteja) hänen työnsä koskee, erityisesti hänen yleiskatsauksellisesti hermeneuttinen suhteensa juuri noihin tuotteisiin. Tätä suhdetta esimerkiksi informaatiotutkimuksen hermeneutiikan virittämissä puheenvuoroissa ei ole juuri käsitelty (tähän suuntaan menee kuitenkin Benediktssonin, 1989, ja hyvin pitkällekin Turusen, 1996 argumentti).
Toisaalta tästä suhteesta käsin voidaan nähdä se, miten kirjastonhoitaja oman sivistymisensä kautta tulee kykeneväksi antamaan erityisen kontribuution yhteisönsä sivistykseen. Yhdeltä kannalta pedagogisen kirjastonhoitajuuden voi määrittää siksi momentiksi, jossa kirjastonhoitajan sivistys tulee yhteisön sivistyksen palvelukseen.
Tässä on vielä tarpeen huomauttaa käsitteiden 'sivistys' ja 'kulttuuri' hyvin joustavista käyttömahdollisuuksista. Me voimme puhua esimerkiksi 'länsimaisesta sivistyksestämme' tai 'kulttuuristamme' (Platonin, Jeesuksen, Marxin ja Coca Colan traditiosta), tai voimme puhua esimerkiksi fysiikan, uusmedian tai nuorisotyön traditiosta ja kulttuurista ja sivistyksestä sen puitteissa.
Jos kirjastonhoitajuutta kuvataan metaforisesti 'puheena dokumenteista' pedagoginen kirjastonhoitajuus olisi 'opettavaista' tai pedagogista puhetta dokumenteista. Tältä kannalta praktinen kirjastonhoitajuus, kirjastonhoitajan näköalapaikka ja kirjatonhoitajuuden sisäinen hermeneutiikka antavat mahdollisuuden sisällölliseen kontribuutioon ja pedagogisuuteen, joka ei rajoitu kirjaston omien apuvälineiden kuten luetteloiden käytön teknisluonteisiin ongelmiin. Voimme tarkastella kirjastonhoitajan pedagogista potentiaalia dokumentteja, myös ja erityisesti niiden sisältöjä koskevana spesialiteettina pelkän bibliografisten välineiden ja niiden käytön asiantuntijuuden sijasta tai lisäksi, vaikka senkin perusta on bibliografisessa käytännössä, dokumenttien kuvaamisessa. Näin pedagogisen kirjastonhoitajuuden käsitteeni ylittää myös kirjastojen perinteisen käyttäjäkoulutuksen ja tiedon hankinnan opetuksen rajat.
Tässä mielessä praktinen kirjastonhoitajuus sisältää huomattavan pedagogisen potentiaalin, joka lisäksi syntyy kirjastonhoitajuuden arjen siunauksellisena sivutuotteena, ikään kuin ilmaiseksi.
Vesa Suominen, lehtori, Oulun yliopisto, vesa.suominen@oulu.fi
Lähteet:
Benediktsson, Daniel (1989) Hermeneutics: dimensions towards LIS thinking. Library and Information Science Research, 1989(3): 210-234.
Habermas, Jürgen (1982) Kommunikatiivisen toiminnan käsitteen tarkastelua.
Habermas, Jürgen (1987) Järki ja kommunikaatio : tekstejä 1981-1985, toim. Jussi Kotkavirta. Helsinki 1987. 68-97. (Alunperin esitelmä v. 1982)
Ricoeur, Paul (1969) Le conflict des intérpretations: essais d'herméneutique. Seuil, Paris
Turunen, Panu (1996) Implisiittinen tieto kirjastotyössä. Informaatiotutkimus 15 (4): 128-132.