Viimesyksyinen kirjallisuusseminaari Mikkelin Paukkulassa oli sillisalaatti tai tilkkutäkki, joista pidän molemmista. Kuulimme mm. tietokirjailijaa, runoilijaa, tutkijaa ja käsikirjoittajaa. Kaikille avoimen tapahtuman järjestäjät olivat Mikkelin Kirjoittajat ry sekä MAMK:n kulttuurintuotannon koulutusohjelma. Tilaisuuden puheenjohtajina toimivat mm. Taina West ja Anniina Holmberg.
"En usko että olisi ihmistä, joka ei olisi joskus syyllistynyt ylimielisyyteen tavalla tai toisella", aloitti Taina West. Tutkiva journalismi voi olla yksi ironian laji: siinä tutkitaan, onko asia sitä, mitä se näyttää oleva. Vanhasen yhteydessä lautakasa oli jotain muuta kuin lautaa. Freudilla sikari voi joskus olla ihan oikeasti sikari. Ironia on äärimmäisen vaikea tapa suhtautua itseensä. Lipponen ja Wahlroos ovat tosikoita, he eivät pysty nauramaan itselleen. Jos on valtaa tai rahaa, niin eikö silloin enää epäile itseään, ja sitä itseironia edellyttää. Sellaiset ihmiset, jotka voivat nauraa itselleen, eivät joko pääse tai halua valtaan. Pidän ironiasta, mutta sitä ei pidä viljellä koko ajan koska se johtaa kyynisyyteen. Kyynisen maailmassa ei ole hyviä tai kauniita, se on usein julma. Ihminen luulee olevansa jumala. Kolumnisti on ihminen, joka voi sanoa mitä tahansa, mistä tahansa. Ihmiseen on helppo kohdistaa ironiaa. Ironia kohtuullisesti käytettynä on hieno tapa.
Runo ja maailmankansalaisuus
Täytyy löytää ristiriitoja. Runo syntyy epävarmuudesta, runo syntyy kysymyksestä. Toiset kirjat voivat avata meille ovia niin että omat runot pääsevät ulos. Runon ei pidä pölyttyä kansallisaarteeksi kaapin päälle vaan kulkea mukana, ratkoa aidosti tärkeää kysymystä. Tästä ovat esimerkkeinä häärunot, itkuvirret, parannusloitsut, tanssileikit, johdatteli meitä Vilja-Tuulia Huotarinen otsikolla Runon synty. Huotarinen kertoi olevansa Mateli Kuivalattaren tytär 7. polvessa. Runon pitää kutsua avoimeen maailmaan, avoimeen tilaan, jossa voi vapaasti ihmetellä. Jos runoa lukiessa tuntuu siltä, ettei sitä käsitä, voi antaa vaan mennä ja katsoa, jos tapahtuu jotakin. Ei runoa pidä selittää. Antaa kielen ja merkityksen viedä mennessään. Runon synty on ihme. Se on sitä sekä kirjoittajalle että lukijalle. Eniten inhoan runollista runoa, joka yrittää vain olla runo. Runo on aina läsnä oleva ja siten haavoittuva, ei pakene. Ironiassa on aina totta toinen puoli.
Kirjoittamisessa pitää olla vimmaa, rosoa ja romantiikkaa, määritteli seminaarin ensimmäisen päivän viimeinen esitelmän pitäjä Jani Saxell. Saxellin tuorein kirja kertoo romaneista, mutta sen taustalta löytyy mm tutustumista afroamerikkalaisten ja latinojen asemaan USAssa. Tuosta tutustumisesta on peräisin tieto siitä että tarkkailuluokkatilastoista vedetään suoraan vankilaennusteita 5-7 vuoden päähän värillisten osalta. Sisäänrakennettua rasismia. Suomessa kauhistellaan tänne tulleita romaneja. Olosuhteet huomioon ottaen romaneihin liittyy täällä vähän rikollisuutta. Se mitä romanit kokevat nyt, voi olla meillä edessä tulevaisuudessa. Kun ilmasto muuttuu, voi tulla tilanne jossa mukaan voi ottaa sen mitä ehtii ja pystyy kantamaan. Kirja unenkesyttäjä Florienistä on lähellä filosofista romaania. Saxell halusi lähestyä psykologisena ja eksistentiaalisena asiana, miltä tuntuu kun elämä on pelkkää poikkeusta. Jokaisessa elämässä on salaojia, lauhdevesiä. Elämä ei mene suoraa reittiä. Suomella on edessä joko pärjäämisen pakko tai putoamisen vääjäämättömyys. Millä oikeudella puututaan toisten elämään, mikä on piittaamattomuuden raja?
Miksi kirjoitan
Olen täynnä ristiriitoja. Kirjoittaminen on prosessi, johon sisältyy ristiriita, sellaisen tekeminen mikä on mahdotonta. On tarpeetonta kirjoittaa, on vaikeaa kirjoittaa, on pakko kirjoittaa, johdatteli Virpi Hämeen-Anttila sisälle omaan kirjoittamisen historiaansa: Miksi en voi olla kirjoittamatta? Kieli kuolee, kulttuuri köyhtyy, kriittisyys kärsii tappion, se mitä on tapahtunut, hukkuu ajan virtaan, jos ei kirjoiteta. Olin lannistettu, epäuskoinen. Kirjailijoiden suuruus oli musertavaa. Olin lukenut 4-vuotiaasta, luin aina kun mahdollista. Se avasi ovia: menneisiin, oleviin, tuleviin maailmoihin. Se mikä oli kirjoitettu, teki minusta maailman kansalaisen. Miten he jotka kirjoittavat tekevät sen niin helposti, sitä ihmettelin. Odotin merkittävää aihetta. Oma elämä oli liian lähellä. En tiennyt että jokaisen elämä on merkittävä. Minun esiäitini eivät laulaneet vaan vaikenivat kaikki. Meillä ei koskaan laskettu leikkiä, ei puhuttu tunteiden kieltä. Piti etsiä mahdollisimman väritön, mitään sanomaton sana. Olin yleensä vaiti. Isäni oli patologinen valehtelija, se vaikutti omaan sanan käyttöön. Pakenin tieteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä tunteen kanssa. Sain kymppejä asia-aineista, joita itse halveksin. Harrastin kuvataiteita ja musiikkia; ne ilmaisevat tunteita. Käsitykseni monikerroksellisuudesta oli kuvattavissa musiikissa. Aikuisuus on minun kulta-aikaani. Ovet avautuvat, kulmat hioutuvat. Epätäydellisyys on sallittu, hyvä ja oikein. Matka on kiinnostavampi kuin päämäärä. Vakavan kirjoittamisen ei tule olla helppoa. Se on haparointia pimeässä, harmaiden sävyjen näkemistä, tavallisen epätavallisuuden näkemistä. Kirjoittaminen on hidasta. Sanoilla on valtava kitka ennen kuin ne tulevat. Löytyi armo ja sovitus esiäitejä ja -isiä kohtaan, myös itseäkin kohtaan.
Matka oli pitkä. Olen ollut itseltäni salassa kirjoittaja koko ajan. Olin alle kouluikäisenä kertonut tarinoita pihan lapsille. Olin piirtänyt absurdeja sarjakuvia. Olin kirjoittanut farsseja luokkalehteen, irvinyt klassikoita. Vasta kun kohtasin innostuneen lukijan aikuisiällä, tajusin että minulla oli ollut yleisöä jo aiemmin. Ei kukaan kirjoita, jos siitä ei tule mielihyvää. Kun en kirjoita, tuntuu, etten näe ensimmäisenkään mutkan taakse. Kun kirjoitan, näen kirkkaasti, myös itseni. Kirjoittaminen on myös kauheaa, koska oikeat sanat eivät tule ulos. Kirjoittaminen on arvokasta koska se on niin vaikeaa. Kukaan muu kuin minä, ei voisi kirjoittaa minun kirjojani.
Vieläkö lähemmäs?
Kuinka läheltä uskaltaa kirjoittaa -kysymykseen vastasi elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja Saara Cantell aloittaen: Ihminen on tarinoita kertova eläin. Kun ruoka ja suoja kunnossa, alkaa huomio keskittyä siihen miksi täällä ollaan. Tarinat liittyvät siihen. Tarinat ovat mitä, jos -kysymyksiä. Olen aina lukenut enemmän kuin katsonut elokuvia. Muoto elokuviini on tullut novellikokoelmista. Kirjoissa on ominaista sisäisen maailman kuvaus. Ihminen ei välttämättä liikahda mihinkään. Rahoittaja suhtautuu sen tyyppisiin elokuviin: liian pientä, ei tapahdu mitään. Alun perin suunnittelin 4 minuutin pituista lyhytkuvaa, seuraava ajatus oli tunnin mittainen tv-elokuva ja lopulta syntyi pitkä elokuva Kohtaamisia. Se syntyi tavallaan vahingossa, poluittain. Henkilöt alkoivat elää ja se yllätti minut. Rasismi ja eriarvoistuminen tulivat mukaan koska ne ovat osa tätä päivää. Kun vähän raaputtaa pintaa, huomaa että ollaan samanlaisia. Näkyvät käsikirjoitukset ovat vain jäävuoren huippu, iso osa jää hyväksymättä.
...Kirsti, joka lauantain lounastauolla yllättäen sai kunnian ikuistaa Anna Puhahilkka polkupyörän nimenantotilaisuuden Suomen Nuoriso-opiston piha-alueella