... mitä kaikkea oikeasti tapahtui, kun Elviira saatiin puettua. Mitä keinoja käytettiin, että saatiin opasteet laitettua, pöydät ja tuolit siirrettyä paikoilleen, nimikyltit järjestettyä ja juonnot harjoiteltua? Entä mitkä olivat lähdön tunnelmat Rovaniemellä?
ELVIIRA EKOLOGIUS TAPAA LAPIN POJAN
No johan on! Mitenkäs minä Turun tyttö nyt näin vankkojen käsivarsien puristukseen jouduin? Onneksi ennätin vilauttaa kutreilleni kampaa ja sipaista väriä naamaan ennen kuin tähän kainaloon kaapattiin. Kolme vuotta kun on saanut nuohota varaston nurkkia, niin alkaahan siinä jo tytön kuin tytön naama vähän alaspäin roikkua. Mutta se täytyy sanoa, että kilon kiloa ei tämän flikan lanteille ole kertynyt sitten viime näkemän. Hame istuu päällä kuin kuori siskonmakkarassa. Ja rintavarustuksenkaan vuoksi en ole tähän nurkkaan häpeämään joutunut! Kyllä kannatti matkustaa puoli Suomea, kun paikallisasukkaillakin näyttäisi piisaavan silmää naiskauneudelle. Iltajuhlassa tavataan hurmuri!
MEILLÄ EI SITTEN EKSYTÄ!
Jos joku luulee, että kokouspalveluiden järjestäminen on yksinkertainen asia, nielköön luulonsa. Opasteiden laatiminen varsinkin edellyttää ihmisen käyttäytymisen motiivien syvällistä pohdintaa, jopa psyyken rakenteen ja toiminnan tuntemusta. Mistä tiedämme, millä perusteella ihminen valitsee tiensä? Onko kaikki sattumaa vai tietoisen valinnan tulosta? Ja miten voimme vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen? Ja jospa onkin niin, että toiset seurailevat muita (ja opasteita), toiset taas etsivät seikkailua!
Mutta tuo uskomattoman pitkä väli Jokiväylästä tämän kampuksen pääovelle! Tulikohan opaste sittenkään oikeaan paikkaan? Etsiikö ihminen apua oikealta vai vasemmalta puolelta? Jos vasemmalta, opaste pitäisi laittaa tupakkakatokseen. Tupakkakatokseen?
Oli puhetta siitäkin, pitäisikö tupakkakatoksiin olla opasteet. Joku väitti, että tupakoitsijat osaavat opasteittakin vilkuilla ympärilleen, kunnes katse osuu oikeaan paikkaan. Toivon niin. Ajatusta voisi tietysti kehitellä niin, että jos joku etsii kampuksen pääovea, hän kyllä harhailee ympäri kampusta kunnes löytää…
ROUDARIEN KINGI
Jospa minä sitten levähtäisin tässä hetkisen. Vetäisen henkeä ja teen tilannekartoituksen. Naistyövoimaa on ihan runsain mitoin paikalla. Ja ihan naurussa suin näyttäisi työ vielä sujuvan. Kun hymy alkaa hyytyä ja kälätys vaimeta, niin meikäläisen on aika astua takaisin remmiin. 
Ja kun lihasvoimaa tarvitaan, niin nämä naiset osaavat varmasti suunsa avata ja apua pyytää. Kirjastohenkilöidenhän pitäisi olla hiljaista porukkaa! Hiirien sukua! Sekin luulo on nyt vääräksi todistettu. Kaiken maailman urbaanilegendoja sitä onkaan liikkeellä.
Ja ainahan muuttohommissa yksi piällysmieskin on oltava. Tästä minulla on hyvät näkymät koko tilaan ja voin ystävällisesti mutta päättäväisesti ohjeistaa, mihin seuraava pöytä olisi hyvä sijoittaa. Suorat linjat ennen kaikkea.
ABCÖÖÖ?
No niin, näin siinä sitten kävi. Kirjastoammattilaisen (useammankin) täytyi ehdottomasti puuttua aakkosjärjestykseen, ja näin ovat nimikyltit sikin sokin. Onkohan kirjastolaisilla lopultakaan kunnollista järjestyksentajua? Ei aakkosjärjestys ole kaiken a ja o. Järjestys syntyy monista muistakin asioista.
Tietysti ymmärrän, että kirjastossa kirjojen pitää olla aakkosjärjestyksessä. Toisaalta, voisivat kai ne olla
jossakin muussakin järjestyksessä? Joku vain on joskus sattumoisin keksinyt, että aakkoset ovat kätevä peräkkäisten kirjaimien rivi, joka ihmisten on universaalisti helppo oppia. Mitä jos kirjat olisikin keksitty järjestää vaikka niin, että kun joku on lukenut kirjan ja tuo sen takaisin kirjastoon, kirja laitettaisiin viimeisen hyllyn viimeiseksi kirjaksi. Silloin idea siitä, että kirja itsessään on jotenkin olennainen, muuttuisi niin, että kirjan käyttö tulisikin olennaiseksi. Kirjat olisivat siis käyttöjärjestyksessä. Eivätkö kaikki meuhkaakin koko ajan lainausluvuista ja käyttäjistä? Näin saataisiin siitäkin asiasta konkreettista, kokemusperäistä tietoa eikä mitään käppyröitä.
Ikäjärjestys voisi myös olla kiva. Vanhin kirja saisi luvan aloittaa, nuorimmat tulisivat perässä. Poistaminenkin olisi varmaan helpompi operaatio, kun vanhat kirjat eivät olisi uusien kanssa sekaisin. - Nämä nimikyltit olisi
muuten hauska järjestää ikäperiaatteen mukaan: kaikki saisivat hetkessä tärkeää ja kiinnostavaa informaatiota kanssakulkijoista nimikylttinsä lisäksi.
- No jo taas, ikävä ilme tuossa takana. Tuliko r ennen s:ää vai toisin päin?
PITÄISKÖ KIITTÄÄ?
- Siis voisitko kerrata vielä? Ymmärsinkö oikein, että kun sä hipaiset kerran sun vasenta korvaasi ja pyyhkäiset otsatukkaa oikealle hän aloittaa ensimmäisen replansa ja kun naputat otsaasi ja räpsäytät molempia silmiäsi kolmasti, niin on mun vuoro jatkaa?
- Ai ei vai? Mun on pakko kirjoittaa tää muistiin: 
siis oikea korva ja otsis vasemmalle = hän. Ja nenän naputus ja kaksi räpsytystä = mä. Joo, nyt mä sain kaikki oikein.
- Ja mites ne valojutut sitten? Kuoro esiintyy juhlavalaistuksessa ja kun se alkaa poistua stagelta niin valovastaava hiipii laittamassa luentovalaistuksen päälle. Ja sä sanoit että meillä on valojen syttymisen aikana 5 sekuntia aikaa nousta tuoleilta ja asettua paikoillemme eteen, niinkö? Ai että vain 3 sekuntia!
- Tää kirjastoslangi on kyllä sanonko mistä. Vois olla kivan rajoissa tajuta edes vähän, mitä mikäkin tarkoittaa, vaikka tässä vaan juontajia ollaankin. Mikä nyt sitten on tämä Voy-vou-vojaa-ger? Onksille kiertoilmausta? Ahaa, kirjastojärjestelmä. Jos me ei siis ehditä opetella tätä parin päivän sisään, voidaan aina sanoa, että Katri Vänttinen puhuu kirjastojärjestelmäasioista.
- Mitä? Tietty jokaista puhujaa kiitetään!
...JA ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA!
Kaikki hyvä loppuu aikanhan! Ei makiaa mahan täyeltä! Että te kuulkaa yhthän auta, vaikka luettelisitta kaikki Suomen kansan lentävät laushet, viisauet ja sutkauksekki. Ko hanat aukiaa niin ne ei sitte heti menekhän kiini. Enkä mie surhuni itkekhän, ressi se vaan laukiaa. Ko on pää kolomantena jalakana teheny töitä viimiset pari viikkua, jännänny yökauet, että onkohan täsä nyt jottain elintärkiää sattunu unohtamhan kokonhan eikä se mikreenikhän niin kaukana ole ollu niin kyllä sitä vähän tahtoo itkiä tirhauttaa ite kukanenki, ko tämä souvi alakaa olla valamis. Sokkihan se tullee, ko saapi jo tästä hyörinästä hellittää!
Mutta sen mie kyllä sanon, että minua ihan hytisyttää tämä hiliasuus ja autius näin yhtäkkiä. Vielä äsken oli ihimisiä tupa täynä, ja nyt ei sitte juuri kethän tällä raitila kuleskele. Tiiättäkö te, kerkeskö se viiminen parisko siihen linja-authon napapiirile?
Että on se vähän tyhyjä olo. Ko samhan aikhan helepottaa ja ikävä tullee. Onko teilä vielä niitä nessuja sielä, ko valluu vaan virtanhan!
Katsauksen Rovaniemellä 16.- 17.8.2006 järjestetyistä AMK-kirjastopäivistä kokosivat Tiina Mäntylä ja Sirpa Purdy, kuvat otti opiskelija Ville Eskonen.