Siirryn eläkkeelle 01.07.2005 ja työvuosia HAAGA:ssa kertyy muutamaa kuukautta vaille 34 vuotta. Moni on kysynyt miltä tuntuu jättää työpaikka, jossa on ollut näin kauan, kun nykyään töitä vaihdetaan vähintään joka seitsemäs vuosi. Olen vastaillut kysymykseen vanhalla sananparrella: "Aika aikaas kutakin sanoi akka kun katiskassa istui". Tämä katiska on ollut ilmeisen viihtyisä, koska en ole pyrkinyt pois tai sitten en ole vain osannut avata katiskan hakaa. Olen itse pohtinut työelämäni kulkua siivotessani hyllyjä seuraajalleni ja syitä, miksi olen valinnut kirjastoalan ja miksi juuri ammattikorkeakoulun kirjaston.
Se, miten jollekin alalle nuorena pyritään/ajaudutaan, on mystistä. Joillekin erikoislahjakkuuksille alan valinta on selvä, toiset taas ovat jo nuorina taloudellisesti järkeviä ja katselevat eri ammattien palkkaustasoja. Kirjastoala ei vaadi erikoislahjakkuutta, tosin siitä ei ole haittaakaan ja palkkaus alalla on tunnetusti matala, mutta kirjasto on miljöönä puoleensa vetävä. Viihdyin kirjastossa heti kun lukemaan opin. Helsingin yliopiston juliste kertoo näyttävästi "Kirjastot ovat ihmiskunnan muisti" ja tämän muistin sisällön kanssa työskentely on haastavaa. Olen vieläkin sitä mieltä, että kirjastot ovat työympäristönä ja työn sisällön vuoksi eettisesti erinomaisia paikkoja koko työelämän ajan.
Miksi olen työskennellyt ammattikorkeakoulun kirjastossa 34 vuotta, ei ole tietoinen valinta. Hyvä ystäväni edesmennyt Hotelli- ja ravintolamuseon johtaja tapasi minut Hakaniemen torilla noin 34 vuotta sitten ja kysyi tulisinko silloiseen Hotelli- ja ravintolaopistoon neuvomaan kirjaston ylläpidossa, kun se oli tuuliajolla. Totuus oli, että pari vuotta vanhassa, hienossa Hotelli- ja ravintolaopistossa ei ollut järjestettyä kirjastoa, vaan opettajat olivat ostelleet kirjakasoja sinne sun tänne, joista suurin osa oli vielä maksamattomia näytelähetyksiä. Tuttu tarina varmasti monelle ammattikorkeakoulun kirjaston perustajalle. Ero oli vain siinä, että ei ollut mitään työpaikkaa mihin menin, pelkästään kaverini kutsu tulla katsomaan kirjastoa. Siitä se kumminkin alkoi ja jossakin vaiheessa sain työsopimuksen ja perustin kirjaston Helsingin yliopiston kirjastossa suorittamani Tieteellisten kirjastojen virkatutkinnon antamien oppien mukaan: pieneen opistotasoiseen kirjastoon tehtiin ohjesääntö Helsingin yliopiston kirjaston mallin mukaisesti. Kirjastotoimikuntaan valittiin hotelli- ja ravintolaelinkeinon korkein vaikuttaja, oppilaitoksen rehtori sekä merkittävimmät opettajat. Kuvaavaa toiminnan mahtipontisuudelle oli, että muutaman tuhannen niteen kirjasto haki heti alkuun Valtioneuvostolta tieteellisen keskuskirjaston asemaa, jota onneksi jatkoa ajatellen ei myönnetty.
Toiminta muutaman sadan oppilaan erikoisopistossa, jossa opiskelijat olivat miltei saman ikäisiä kuin itse, oli hauskaa: juhlia riitti ja kirjasto oli suosittu paikka. 70-luvulla opiskelleet käyvät vieläkin tervehtimässä minua. Kirjastotyö sinänsä oli puuduttavaa pahvikortteineen ja UDK-luetteloineen, mutta toisaalta kirjoja oli niin vähän, alle 10.000, että nuorena hyvämuistisena osasi nimekkeet ulkoa kuten myös asiakkaat, joten työ sujui ilman kortistojen ja atk:n apuakin.
1980-luvulla homma alkoi levitä. Tuli lisää opiskelijoita, joita ei enää kaikkia tuntenut ja kirjojakin alkoi olla jo niin paljon, ettei ihan heti muistanut ulkoa missä kirjassa mitäkin tietoa oli. Ehkä muisti alkoi jo silloin huonontua. Oman ikänsä huomasi, kun oma tytär tuli 1980-luvun lopulla opiskelemaan oppilaitokseen ja ainakaan opiskelijoiden juhliin ei tehnyt enää mieli. Työn mielekkyyden pelasti informaatioteknologiassa tapahtunut kehitys. Päästiin eroon pahvikorteista. Pystyimme käyttämään aluksi Helsingin kauppakorkeakoulun kirjaston suorakäyttöjärjestelmiä ja saimme 80-luvun puolessa välissä kehitettyä oman atk-pohjaisen tietojärjestelmän. Tähän kehittelytyöhön riitti uskoa, intoa ja energiaa.
1990-luvulla Haaga Instituutti siirtyi ensimmäisten joukossa opistotasoisesta oppilaitoksesta ammattikorkeakouluksi. Oppimiskeskusidea ja sen kehittäminen innosti koko 90-luvun ja tietysti internetin tulo. Tuli myös uusia kollegoita, amk-kirjastonhoitajia, jotka aloittivat työnsä 90-luvulla ja joita oli hauska seurata, kun mielestään itse oli tehnyt kaiken valmiiksi. Pian sai huomata, että heillä oli uutta tuoretta näkemystä ja ennen kaikkea uskoa yhteistyön voimaan. Nyt löytyi läheisin kollegoiden ryhmä, joiden kanssa pystyi vaihtamaan ajatuksia niistä asioista, jotka itseäänkin konkreettisesti hiersivät. Muiden yliopistojen ja korkeakoulukirjastojen ongelmat olivat hieman erilaisia. Täytyy myöntää, että tästä alkoi antoisin työrupeama. Parhaat kiitokset kaikille AMKIT-konsortion jäsenille, joista monet ovat pyyteettömästi tehneet töitä yhteisen hyvän eteen.
Tuomo Häkkilä pyysi minulta tulevaisuuden visioita. Tarvitsee olla todellinen meedio, jos pystyy näkemään tällä alalla 5 tai 10 vuotta eteenpäin, niin vinhaa vauhtia nämä uudet tekniikat ja innovaatiot etenevät alallamme. Voin ainoastaan vinkiksi kertoa, minkälaiset tapahtumat ovat antaneet minulle visioita kirjastourallani.
Ensimmäisen ahaa elämyksen koin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa vuonna 1975 suomalais-neuvostoliittolaisessa tieteellisten kirjastojen yhteistyötä ja tietokonepohjaista informaatiopalvelua käsittelevä seminaarissa. Siellä tehtiin arvovaltaisen yleisön edessä estradilla tiedonhaku Otaniemestä ja tulokset lähetettiin telexillä Hanasaareen ja me joukolla hämmästelimme, kun kone suolsi telexiä. Säkenöivää, miten tieto siirtyi hetkessä sähköisesti paikasta toiseen. Näin siinä helpottavan ratkaisun tiedonhakuun maailmanlaajuisesti. Helpotuksen tuloa sai odotella yli kymmenen vuotta, mutta usko visioon säilyi.
Toinen elämys oli 80-luvun alussa Tampereen yliopistolla, jossa yhdysvaltalainen hypertekstiguru Ted Nelson esitelmöi maailmalaajuisesta tietoverkosta Xanadu, josta World Wide Web myöhemmin sai ideansa. Näin sen heti ratkaisuna maailmanlaajuisen tasa-arvoiseen tiedon saatavuuteen. Tämänkin ihmeen toteutumista sai odotella yli 15 vuotta. Internet tuli Haaga Instituuttiin 1996 ja ensimmäisenä kirjastoon.
Oppimiskeskusvisioni sain eräästä kielten oppimiskeskuksesta Lontoosta 1989. He olivat integroinneet kirjaston ja atk:n tehokkaasti oppimiseen. Huonon kielipään ja vanhan koulusysteemin kasvattina opin ensimmäistä kertaa mukavasti ja tehokkaasti kieltä. Visioni oppimisympäristöstä oli niin hyvä, että markkinoin sitä miltei väkisin omassa oppilaitoksessani. Tässä muutamia esimerkkejä, miten yllättävistäkin paikoista saadut kokemukset luovat mieleen visioita, jotka saattavat auttaa kirjaston kehittämisessä ja jaksavat kantaa työmotivaatiota niiden vuosien yli, jolloin kehitystä ei tapahdu.
Tulevaisuudesta näkee ja tietää jo, että uudet sukupolvet ovat ottaneet uuden viestintä- ja informaatiotekniikan luonnolliseksi osaksi maailmaansa jo heti siinä vaiheessa kun puhumaan oppivat. Internet ja sen hakurobotit ovat heille tapa etsiä tietoa kuten kirjat ja tietosanakirjat ennen vanhaa.
Ratkaisemattomia kysymyksiä on kuitenkin paljon. Löytävätkö he tarvitsemansa tiedon, miten ja mistä? Kuka järjestää tietovarastot?, Täytyykö niitä ylipäätään enää järjestää, jos kaikki digitoidaan ja robotit ovat älykkäitä? Kuka kehittää tiedonhakurobotteja? Ratkaisemattomia kysymyksiä riittää.
Pienemmissä puitteissa esim. ammattikorkeakoulujen tasolla voidaan kysyä miten saada organisaation oma tieto kaikkien tiedoksi ja saataville: valmiit ja tekeillä olevat tutkimukset, projektit sekä organisaation hankkima muu tieto. Kuka sen kerää järjestää ja neuvoo käytössä?
Näkisin, että juuri nyt meidän ammattikunnallamme on tuhannen taalan paikka. Me joko otamme paikkamme yhteiskunnassa tiedon järjestäjinä tai luovutamme sen muille, mahdollisesti atk-väelle. Suurien historiallisten kirjavarastojen hoitoon ei tarvita nykyisen koulutuksen saaneita ammattilaisia.
Työmme sisältö ei periaatteessa muutu miksikään. Ihmiskunnan muistin kanssa työskentelemme edelleen, olipa se fyysisesti missä muodossa tahansa ja meidän tehtävämme on muistilokeroiden avaaminen asiakkaille yhä syvemmälle ja syvemmälle. Haasteena on saada asiakkaamme käyttämään ja hyödyntämään olemassa olevaa tietoa, emme saisi ainakaan olla este tiedonsaannille.
Valtakunnalliset ammattikorkeakoulukirjastopäivät pidettiin vuonna 1999 täällä omassa työpaikassani Haagassa. Päivillä oli hauska nimi: "Velhot verkossa". Aikamoisia velhoja ammattikunnan jäsenet saavat olla, jos selviytyvät tulevista vuosikymmenistä voittajina. Olen utelias näkemään millaiseksi tulevaisuus 20 vuoden päässä muotoutuu tällä alalla. Seuraajani tässä kirjastossa on silloin parhaassa iässään. Toivon onnea ja menestystä hänelle sekä kaikille ammattikorkeakoulukirjastoissa työskenteleville.
Viimeisenä varsinaisena työpäivänäni 27.5. 2005 Silja Saalasvuo
Katso myös Kreodi 4/2001 Lähikuvassa Silja Saalasvuo osoitteessa:
http://opiskelija.averko.fi/kreodi/artview175.html
(Toim. huom.)
AMKIT-konsortion edustajat muistivat myös johtoryhmätyössä pitkään vaikuttanutta Silja Saalasvuota 26.5. Haaga Instituutissa pidetyissä läksiäisissä. Kuvassa vasemmalta Sirkku Blinnikka, Katri Vänttinen, Silja Saalasvuo, Hanna Lahtinen, Iris Tahvanainen ja Seija Pohjalainen.