Kirjoittaja tarkastelee hypertekstin laatimisen prosessia lähtien siitä, millaisia kompetensseja laatijalla tai laatijoilla tulisi olla, jotta hypertekstistä olisi hyötyä vähintään sen lisävaivan verran, mikä lukijalle aiheutetaan sitomalla hänet tietokoneen ääreen lukemaan tekstiä ruudulta paperin sijaan. Johdatuksena aiheeseen toimivat hypertekstiin liittyvät erilaiset verkkokäsitteet.
Hypertekstin monenlaiset verkot
Hypertekstin käsitteellisen määrittelyn keskeinen osa on puhe erilaisista verkoista. Tähän on vaikuttanut toisaalta tietoverkkojen rooli teknisinä välineinä hypertekstien jakelussa ja käytössä, toisaalta "verkon" ja "verkoston" vetovoima yhteiskunnallisen keskustelun iskusanoina ja menestyvinä metaforina (ks. Aro 1998, Allardt 1998, Landow 1992). Monet hypertekstin puolestapuhujat ovat halunneet luoda etäisyyttä hypertekstin ja "perinteisen tekstin" välille korostamalla verkkorakennetta hierarkkisen rakenteen vaihtoehtona.
Paljaimmillaan hypertekstin verkko on matemaattisen graafi- l. verkkoteorian määrittämä pisteiden ja niitä yhdistävien kaarien kokonaisuus. Tämä käsitteellistys - graafi - kuvaa verkkomaisen rakenteen riippumatta sen sisällöstä ja tulkinnasta ja esittää, mitä reittejä verkossa eri pisteiden välille virittyy. Verkkoteoria voi näin kuvata yhtä lailla fyysisen tietoverkon rakennetta kuin dokumentin osien käsitteellisiä suhteitakin.
Haluttaessa tarkastella hypertekstiä tiedon esityksenä käytetään usein semanttisen verkon käsitettä. Semanttinen verkko kehittyi tiedon esittämistavaksi varhaisen tekoälytutkimuksen tuotteena 1960-luvun lopulla. Sittemmin käsite on eriytynyt eri suuntiin ja nykyisellään erilaisilla semanttisen tai assosiatiivisen verkon nimellä kulkevilla formalismeilla on varsin vähän yhteistä. (Findler 1979.) Semanttisena verkkona voidaan ajatella yksittäisen dokumentin teemoja, ts. käsitteitä ja niiden suhteita, jotka muodostavat ko. tekstin pelkistetyn idean, heijastaen sitä, mistä käsitteistä dokumentti kertoo. Toisaalta semanttisen verkon avulla voidaan luonnehtia laajemman aihepiirin keskeistä käsitteistöä. Esimerkiksi tietyn oppimateriaalin tai kurssin keskeiset käsitteet saatettaisiin kuvata semanttisen verkon avulla. Tässä käytössä semanttinen verkko ei siis juurikaan eroa käsitekartasta, joskin edellinen nimitys tuntuu velvoittavan täsmällisempään puheeseen kuin käsitekartta, joka esityksenä on hyvinkin vapaamuotoinen.
Olennainen ero erilaisten semanttisten verkkojen välille tulee siitä, ajatellaanko verkon olevan tekstin ulkopuolinen ("itsenäinen") vaiko siihen upotettu ("sulautettu"). Edellisessä tapauksessa tekstin osat ikään kuin leijuvat vapaina avaruudessa, jossa niitä sitten osoitetaan yhdellä tai useammalla semanttisella verkolla eli jäsennyksellä, joka poimii mukaan ja järjestää nämä tekstinosat tietyllä tavalla. Puhuttaessa sulautetusta semanttisesta verkosta ollaan ikään kuin sitouduttu siihen, että tekstin kokonaisuutta määrittää yksi verkko. Itsenäiset verkot tuntuisivat sopivan paremmin yhteen sen kanssa, että aihepiirejä voidaan tarkastella useista näkökulmista.
Avoimeksi jää molemmissa jäsennyksissä mm. kysymys siitä, millä tavoin tekstin osat voidaan määritellä: tekstin osittumisen kriteerit ovat osa tekstin syntyä tai toisaalta jälkikäteisen analyysin tulosta. Tätä ongelmaa on pyritty ratkaisemaan esimerkiksi antamalla valmiita tekstilohkojen tyyppejä korvaamaan epämääräiseksi koettu kappaleen käsite, jota voi pitää eräänlaisena totunnaisen kirjoittamisen perusyksikkönä tässä tarkoitetun jäsentämisen kannalta (Horn 1989). Omalla tavallaan äärimmäinen pelkistys on myös Martinin (1990) antama määrällinen normi: sata riviä (sic!) riittäköön kokonaisuuden pituudeksi, sillä suosittelija on tätä normia noudattaen menestynyt! Molemmat edellä mainitut esimerkit perustuvat erittäin kyseenalaiseen argumenttiin, kirjoittajan itse julistamaan arvovaltaan; jälkimmäinen on lisäksi absurdi siinä mielessä, että rivin käsite määräytyy lopullisesti vasta tekstin taitossa.
Intertekstuaalisuus
Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta hypertekstin verkkorakenteen juuret voivat perustua intertekstuaalisuuteen, ts. ajatukseen siitä, ettei mikään teksti koskaan synny eristyksiin, vaan se on aina enemmän tai vähemmän tiedostettua toisten tekstien vaikutteiden hyödyntämistä ja kommentointia (ks. esim. Saariluoma & Hakkarainen (toim.) 1998; Soikkeli 2000). Osa intertekstuaalisista suhteista tulee näkyviin vasta erityisesti tulkitsemalla, jos lainkaan, osa taas erottuu selvemmin. Jälkimmäisiä voi heijastaa osa hypertekstin linkeistä. Kuitenkin intertekstuaalisuus on paljon laajempi ja abstraktimpi käsite kuin viittaaminen tai linkitys ja liittyy pyrkimykseen ymmärtää tekstiä syvällisesti kirjallisuuden traditioiden osana.
Vannevar Bushin "As we may think" -kirjoituksen pohjalta on toisinaan esitetty hyvinkin innoittuneesti, kuinka hypertekstin verkkorakenne voisi tai sen jopa tulisi vastata "mielen assosiatiivisia polkuja" ts. hypertekstin rakenne vastaisi läheisesti rakenteita mielessämme tai aivoissamme ja olisi siten helposti omaksuttavissa. Tätä analogiaa on pidettävä liioiteltuna; sen sijaan on hyvinkin järkevää ajatella, että hypertekstin rakenne ilmentää tapaa, jolla käsitteet ajattelun ja viestinnän välineinä suhtautuvat toisiinsa. Verkkorakenne on "realistisempi", monipuolisempi kuvaus käsitteiden suhteista kuin yksinkertaiset hierarkiat siinä mielessä, että verkolla voidaan esittää samanaikaisesti useita eri näkökulmia.
Vaikka verkkorakenteella on siis enemmän kuvausvoimaa kuin pelkistävällä hierarkialla, se ei merkitse, että verkkorakenteita olisi helpompi määritellä, pikemminkin päinvastoin. Verkkorakenteen luominen esimerkiksi jonkin dokumentin tai aihepiirin kuvaukseksi edellyttää analyysia siitä, minkä käsitteiden tarkastelusta on kyse ja millaisia suhteita käsitteiden kesken on otettu esille sekä miten ne keskenään painottuvat. Voidaan siis sanoa, että tällaisen semanttisen verkon tai "käsiteverkon" tekeminen näkyväksi esimerkiksi käsitekarttana saa aikaan sen, että verkon tekijä tulee varsin perusteellisesti pohtineeksi tarkastelukohdettaan ja omaa suhdettaan siihen.
Hypertekstin laatimisessa - kuten perinteisessä kirjoittamisessakin ja esimerkiksi dokumenttien sisällönkuvailussa - tapahtuu kuvatunkaltaisia prosesseja jatkuvasti ja suurelta osin niin, ettemme niiden kulkua ja välituloksia tiedosta. Toisaalta selkeän dokumentin eräs tuntomerkki voisi olla se, että sen taustalla oleva käsiterakenne on lukijan tavoitettavissa.
Miten verkkomainen käsiterakenne sitten voidaan tuoda hypertekstissä esiin? Bolterin (1991) mukaan nimenomaan hyperteksti on tähänastisista kirjoittamisen teknologioista se, jolla tekstin luontainen verkkomaisuus saadaan näkyville. Käytännön toteutuksissa (hypertekstijärjestelmissä) hypertekstin tekijä kuitenkin joutuu kohtaamaan myös hierarkkisten rakenteiden synnyttämiä rajoituksia.
World Wide Webissä hypertekstin perusrakenne muodostuu hakemistoihin tallennetuista tiedostoista, mikä on Conklinin (1988) mukaan nimenomaan hierarkkis-lineaarisen rakenteen ilmentymä . Jos hierarkiaan ei haluta mukautua, verkkomainen hypertekstirakenne on siis luotava tämän rakenteen päälle tai siitä piittaamatta. Samalla hypertekstin laatija myös kohtaa riskin tuottaa "spagettimaista" tekstiä, jonka seuraaminen on hankalaa lukijalle samoin kuin kirjoittajalle itselleenkin myöhemmin. (Mikäli tämä juttu olisi hyperteksti, tästä kohdasta saattaisi johtaa linkki WWW-palvelinten tarkasteluun siitä näkökulmasta, mitä mahdollisuuksia ne tarjoavat verkkorakenteen tuottamiseksi tietokantaominaisuuksillaan).
Hypertekstin laatimisen prosessia voidaan tarkastella kysymyksenä siitä, millaisia kompetensseja laatijalla tai laatijoilla tulisi olla, jotta hypertekstistä olisi hyötyä vähintään sen lisävaivan verran, mikä lukijalle aiheutetaan sitomalla hänet tietokoneen ääreen lukemaan tekstiä ruudulta paperin sijaan. World Wide Webin kannalta tämä merkitsee pyrkimystä siihen, että lukija hyötyy tekstin käsittelemisestä hypertekstinä sen sijaan että se laaditaan pitäen silmällä paperille tulostamista. Web on siis vaihtoehtoisesti joko pelkästään jakelukanava tai tekstille myös lisäarvoa tuottava hypertekstijärjestelmä, johon sisältö tuotetaan usean eri näkökulman vaatimuksia silmällä pitäen.
Laatimisen kompetenssit
Hypertekstiä laaditaan tietystä aihepiiristä joillekin käyttäjille joihinkin tarpeisiin. Webissä hyperteksti eli linkitetyt tiedostot tarjotaan löydettäväksi joko linkkejä pitkin navigoimalla tai hakukoneiden avulla. Paitsi tekstiä, so. aakkosnumeerisia merkkejä, voi kokonaisuus sisältää myös kuvaa ja ääntä tai liikkuvaa kuvaa (ohjelmallista animaatiota tai videota).
Edellinen luonnehdinta tiivistää hypertekstin laatimisen kompetenssivaatimukset seuraaviksi: sisällöt ja niiden jäsentäminen, välineelle (verkkotekstille, hypertekstille) ja esitystavalle (esim. oppimateriaali) ominainen retoriikka, käyttäjien ominaisuudet ja tarpeet, sovelluksen toteutustekniikka ja toiminnallisuus, näkyvyys ja haettavuus sekä eri tietomuodot: teksti, kuva, video ja ääni. Näiden kompetenssien voisi ajatella vastaavan erilaisia toimenkuvia hypertekstin laatijoiden tiimissä. Käytännössä ei laajimpia projekteja lukuun ottamatta voitane - eikä ehkä ole tarkoituksenmukaistakaan työn koordinoinnin kannalta - eriyttää kaikkia kompetensseja henkilöittäin, vaan kyse on pikemminkin tarkoituksenmukaisten yhdistelmien ja ennen kaikkea "yhteisen kielen" ja tarkoituksenmukaisten työtapojen löytämisestä.
Sisällöt
"Sisällöistä" puhuminen on, paitsi ajankohtaista ja trendikästä, myös ilmeisesti kaikkein vaikeimmin hahmotettavaa puhetta tässä tarkasteltavista kompetensseista. Paljon käytetty "sisältötuotannon" käsite heijastaa tätä hahmotusvaikeutta: sisältötuotannon käsitteellä on pyritty luomaan tarpeelliseksi koettu vastapooli järjestelmä- tai ohjelmistotuotannolle, joka on jo aikaisemmin kyetty jollakin tavalla määrittelemään, vaikkakaan ei ongelmitta.
Samalla on myös luotu käsite, jota monikaan sen piiriin kuuluvaksi ajateltu taho ei hevin tunnusta omaksi näkökulmakseen. Tähän ei ole syytäkään, sillä "sisältötuotanto" on nimenomaan ulkopuolisen näkökulma toimintaan, joka voi ilmetä ja käsitteellistyä esimerkiksi "tieteenä", "taiteena", "opettamisena" tai "viestintänä" omine jatkuvan muutoksen kohteena olevine, hienosyisine erotteluineen ja näihin kohdistuvine kritiikkeineen ja koulukuntaerimielisyyksineen. Sisältötuotanto on siis mitä tahansa luovaa toimintaa, jota tarkastellaan tiedonvälityksen teknisten järjestelmien kehittäjien näkökulmasta. Karkeistaen kyseessä on siis asetelma "tietotekniikka" ja "toinen".
Raadollisesti ajatellen, tieteen, taiteen, koulutuksen, tekniikan, kaupan jne. aloilla toimivat voivat edelleen nähdä alansa kuten tahtovat, samalla kun tiedostavat, että jotkut (so. järjestelmien kehittäjät ja palveluntarjoajat) tarkastelevat sitä ahnaasti ulkopuolelta, himoiten täytettä "levyilleen ja kaistoilleen" viime kädessä periäkseen siitä välitysmaksuja ja käyttääkseen osan näistä tuotoista uusien järjestelmien kehittämiseen. Siitä "sisällöntuottajan" toki kannattaa mahdollisuuksien mukaan pitää huoli, ettei entistä suurempi osuus tuotoista valu järjestelmistä vastaavien taskuihin. Samoin on syytä opetella erottamaan aidosti tekniset valinnat välineelle muotoutuvasta retoriikasta, ensin mainittuja on voittopuolisesti siedettävä, jälkimmäisiä voi kenties hyödyntää sanomansa eduksi.
Välineen retoriikka
Hyperteksti on tekstien tuottamisen väline ja ympäristö, jolla on omat erityiset ominaisuutensa verrattuna muihin "kirjoittamisen" välineisiin (kirjoittaminen on ymmärrettävä tässä tavanomaista laajemmin). Kuten aiemmin on todettu, kyse on myös välineestä, joka koko ajan käy läpi kehitystä ja muutosta, hakee omaa paikkaansa kirjoittamisen teknologioiden joukossa. Tämä tarkoittaa, että hypertekstin idean omaksuneet ja sitä toteuttavat tahot järjestelmätuottajista hypertekstin laatijoihin ja lukijoihin ovat mukana muovaamassa sitä edelleen. Webinkin merkitys on nimenomaan sen laajassa ja laajenevassa käyttäjäkunnassa eikä järjestelmän teknisissä ominaisuuksissa, jotka voisivat olla hyvinkin toisenlaiset.
Voidaan hyvin perustein sanoa, että hypertekstin historia on sen olemuksesta kiistelemisen historiaa. Hypercardiin, joka oli ennen World Wide Webiä tunnetuin järjestelmä, johon hypertekstin käsite liitettiin, on kohdistettu ja kohdistetaan kritiikkiä siitä, että se pelkistäisi ja leimaisi hypertekstin "linkitetyiksi korteiksi". Vastaavalla tavalla voidaan sanoa, ettei Webin edustama hypertekstikäsitys kotisivuineen ja yksinkertaisine linkkeineen tee oikeutta hypertekstin idealle, joka on jotakin "paljon enemmän". Esimerkiksi hypertext-termin keksijä Ted Nelson on suorastaan närkästyneenä torjunut näkemyksen, että Web vastaisi hänen määrittelemäänsä hypertekstin kokonaisuutta "docuversea", dokumenttien universumia.
Nelsonin Xanadu-suunnitelma on teknisesti kaunis, mutta hengeltään autoritaarinen kokonaisuus, jossa kulttuurin kirjavuus redusoituu kopioiden ja irrallisten osasten välttämiseen: docuverse on ilmeisiin ja tunnistettaviin viittauksiin nähden eheä, mutta tämän näkökulman ulkopuolelle jäänyttä intertekstuaalisuutta kohtaan ilmeisen armoton konsepti. Pohjimmiltaan Nelson toteuttaa kärjistyneen luonnontieteellisen maailmankuvan projektia: mitä ei voi formalisoida (tässä tapauksessa siis sulkea Xanadu-järjestelmään), sitä ei ole olemassa.
Käytännössä hypertekstin käyttäjän on tehtävä valinta paremmasta haaveilun ja nykymahdollisuuksien täysipainoisen hyödyntämisen kesken, tarkoituksenmukaisesti kumpaakin painottaen. Väittäisin, etteivät Webin nykyisetkään ominaisuudet ole likikään maksimaalisessa käytössä. Käyttäjän kokemuksiin vaikuttaa paljon se, kuinka Webin tarjoamia retorisia mahdollisuuksia hyödynnetään.
Webin retoriikkaan vaikuttavat olennaisesti mm. seuraavat piirteet:
Hypertekstin laatijan toimivaltuudet jakautuvat jyrkästi muokkaamiseen ja osoittamiseen. Muokata kukin voi omassa hallinnassaan olevia tiedostoja, osoittaa voi linkin avulla puolestaan niitä tietoja, joihin omassa ympäristössään (intranetissä tai avoimessa Webissä) pääsee. Rajatapauksia ovat tietokannoista generoituvat dynaamiset sivut, joita voi tarkastella, mutta joiden osoitteeseen ei aina voi pitkäaikaisemmin viitata. Linkittäminen on mahdollista vain niihin tiedostoihin ja ankkureihin, jotka ovat valmiina viitattavassa kohteessa. Muokattavissa olevaan kohteeseen linkityskohteita voi itse lisätä ja siten vaikuttaa linkityksen tarkkuuteen. Hypertekstin laatijan tulisi olla "vieraanvarainen", organisoida laatimansa aineisto siten, että siihen voidaan viitata monipuolisesti.
Linkit ovat lähtökohtaisesti yksisuuntaisia, toisin kuin esimerkiksi Intermedia-järjestelmässä, johon perustuvien kokemustensa pohjalta Landow (1991) on pitänyt tärkeänä linkkien seuraamismahdollisuutta kahteen suuntaan. Edellä mainittu ero muokkaamisen ja osoittamisen kesken vaikeuttaa Webissä linkkien kaksisuuntaista käyttöä muualla kuin tekijän itsensä hallitsemassa kokonaisuudessa. Tästä seuraa selkeä ero muokattavan hypertekstin "sisäisten linkkien" ja "ulkopuolelle suuntautuvien linkkien" roolien välillä: ensin mainittuja voidaan käyttää tehokkaammin selventämään käsitteiden välisiä riippuvuuksia, kun taas jälkimmäisillä on enemmänkin "lisätietoon kohdistuvien viittausten" rooli. Paljon ei liene hyödynnetty mahdollisuutta, jossa useampi "muokkaaja" so. sivustojen ja niistä lähtevien linkkien omistaja sopisi keskenään kaksisuuntaisesta linkityksestä, joka selventäisi sivustojen keskinäistä suhdetta riippumatta siitä, kummasta suunnasta lukija näin muodostuvaa kokonaisuutta lähestyy. Linkitysprosessi voisikin olla enemmän dialogia, kuin nykyistä "viittauksia sisältävää monologia".
Tiedonhallinta
Tiedonhallinta ja siihen liittyvät järjestelmät voidaan ymmärtää tarkastelijan lähtökohdan mukaan hyvinkin eri tavoin. Oppiaineittain tarkastellen esimerkiksi Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen tarjoama tiedonhallinnan opintojakso käsittelee arkistojen toimintaa ja ylläpitoa, kun taas saman yliopiston tietojenkäsittelytieteen opintojaksolla opiskellaan tietokantojen suunnittelua ja tiedon käsitteellistä mallintamista - pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samoista prosesseista so. suurten tietomäärien kertymisestä ja saatavuudesta tarkasteltuna kärjistetysti sanottuna aineiston ja niiden tuottajien tai hallintamenetelmien lähtökohdista.
Pohdittaessa World Wide Webin ja sen hypertekstiominaisuuden soveltamista instituutioiden hallitsemiin suuriin tietomassoihin nämä näkökulmat kohtaavat: "WWW-sivusto" ei olekaan tässä yhteydessä itsenäinen järjestelmä, vaan rajapinta tietokantavälineillä hallittuun tietovarantoon. Toinen "rajapinta" on tietovarannon talletusmenetelmän ja siihen sisältöä kerryttävän organisaation toiminnan välillä. Edellä tarkasteltu "sisältötuotannon" näkökulma voidaan löytää myös täältä organisaation ja sille luodun työkalun, tiedonhallintajärjestelmän, välisestä suhteesta. Kolmannen "rajapinnan" voi sijoittaa tallennetun tiedon ja sitä kuvailevan metatiedon rajalle: millainen näkökulma esimerkiksi arkistojen tallentamaan materiaaliin kootaan digitaaliseksi tietokannaksi ja tarjotaan asiakkaiden näkyville World Wide Webin välityksellä.
Esitysmuodot eli mediaelementit
Hypertekstikirjallisuudessa on esiintynyt pitkään toisaalta teknistä perua oleva, toisaalta eri taiteen ja viestinnän traditioita heijastava tiedon esitysmuotojen jaottelu tekstiin, kuvaan ja ääneen. Tältä pohjalta on horjuvasti käytetty jaottelua hypertekstiin ja hypermediaan, missä jälkimmäinen on ollut esitysmuotojen osalta laajempi. Multimedian on katsottu kattavan useita mediaelementtejä, mutta niin, etteivät hypertekstin verkkomaisuus ja käyttäjän tekemät valinnat painotu yhtä voimakkaasti kuin hypermedia-käsitteessä. Toinen suuntaus on ollut painottaa nimenomaan sitä, että myös tekstin käsite voi laajeta totunnaisen ulkopuolelle, tosin ehkä toiseen suuntaan: kohteiden semioottiseen tarkasteluun teksteinä.
Tietokoneiden kapasiteetin ja oheislaitteiden mahdollisuuksien kehittyminen yhdessä graafisen käyttöliittymän kanssa on synnyttänyt esitysmuotoja yhdentävän trendin - "tekstinkäsittelyohjelmalla" (sic!) laadittuun dokumenttiin voidaan sisällyttää ääntä tai videota staattisista piirroksista ja digitoiduista valokuvista puhumattakaan. Näin tullaan teknisen välineen mahdollisuuksien kautta multimediaan.
Multimediaalisuus - useiden mediaelementtien mahdollisuus - merkitsee toisaalta myös hypertekstin tarkastelun siirtymistä kaunokirjallisen teoksen tai tieteellisen tekstin kirjoittamiseen pohjautuvista toimintamalleista lähemmäksi elokuvaa tai tietokonepeliä ja näiden tuotantoprosesseja.
Käyttäjiin perehtyminen ja tiedonkeruu
Käsitys lukijoista tai käyttäjistä on läsnä laajasti ymmärretyssä "kirjoittamisessa", johon sisältyy niin perinteinen kirjoittaminen kuin tietojärjestelmien laatiminen (so. tietokoneen toimintaohjeiden ja käyttäjälle tarkoitettujen ohjeiden luominen). Kirjallisuuden historiasta toki löytyy vaiheita, joissa lukija on ollut taka-alalla kirjoittajan omaperäisyyden ollessa keskeinen hyvän kirjallisuuden kriteeri. Vastaavasti tietotekniikan varhaisvaiheita leimasi ajatus kalliista koneesta, jota ei saanut kuormittaa toissijaisilla asioilla, kuten käyttäjän tarpeettomalla palvelemisella. Mukautuva osapuoli oli käyttäjä, ei kone tai ohjelmisto.
Nykyisessä keskustelussa käyttäjän tuntemisella ja käyttöliittymällä (so. järjestelmän ja käyttäjän kohtaamispaikalla ja -tavalla) on keskeinen asema, mutta käyttäjään liittyvän relevantin ja paikkansapitävän tiedon hankinta on yhtä työlästä kuin ennenkin. Menetelmien lähtökohtana triangulaatio so. useiden menetelmien rinnakkainen käyttö tulosten varmentamiseksi puolustaa paikkaansa, vaikka lisääkin työmäärää. Käyttäjiin ja heidän tarpeisiinsa perehtyminen voi alkaa tutustumalla pienen käyttäjäotoksen toiveisiin laadullisin menetelmin ja varmentamalla tätä kuvaa esim. laajemmalla kyselyllä. Toisinkin päin eteneminen saattaa olla perusteltua: tällöin yleislinjat nostetaan esiin laajemman otoksen mielipiteistä ja niitä tarkennetaan ja operationalisoidaan käytännön parannusehdotuksiksi joidenkin käyttäjien haastatteluin esimerkiksi eri vaihtoehtoja esittelevien demojen ääressä.
Kuten huomataan, hypertekstin kohdalla leikkaavat kirjallisuuden ja tietotekniikan eri tavat tarkastella välineen mahdollisuuksia hyödyntävää ihmistä. Tämä tulee entisestään korostumaan ns. mobiililaitteiden yhteydessä, joita voidaan eri käyttötarkoituksia ja tapoja painottaen tarkastella yhtä lailla "tietokonepäätteinä", "matkapuhelimina" kuin "sähköisinä kirjoinakin". Asiakkaan tai välineen "väärä puhuttelu" saattaa karkottaa tavoiteltuun ryhmään kuuluvan hänen kokemansa "kulttuurishokin" vuoksi. Oikean lähestymistavan valinta on erityisen tärkeää silloin, kun asiakas muodostaa ensimmäistä kontaktiaan palveluun epäsuorasti, vaikkapa hakemiston tai hakukoneen välityksellä. Tätä kohtaamista voidaan jäsentää näkyvyyden ja saavutettavuuden kannalta myös sisällönkuvailun tai markkinoinnin käsittein.
Näkyvyys
World Wide Webin keskeinen innovaatio on Internetin hyödyntäminen uudella tavalla eri ympäristöihin mukautuvien, abstraktilla tasolla muotoiltujen dokumenttien jakelukanavana. Tässä katsannossa tarjolla oleva linkitysmahdollisuus on vain yksi muotoilukeino, jota voidaan käyttää esim. otsikoiden ja listojen rinnalla. Tarkasteltaessa puolestaan Webiä hypertekstin näkökulmasta tapahtuu merkittävä laadullinen muutos: yhdellä taltiolla sijaitseva paikallinen ja suljettu hyperteksti korvautui hajautetulla ja aikaisempia avoimemmalla muodolla, johon voitiin päästä käsiksi periaatteessa koko verkon alueelta. Kysymys "hypertekstin näkyvyydestä" nousi esiin uudella tavalla: aikaisemmin oli pohdittu jakelukanavia esim. kysyen, voitaisiinko hypertekstejä myydä kirjakaupoissa (ks. Nielsen 1990).
Nykyisin hakukoneiden käyttö kuuluu Webiin tutustujankin perusoppeihin. Hakukoneiden tai oikeammin niille tietoa keräävien "robottien" alkumuodot eivät kuitenkaan olleet käyttäjien työkaluja vaan Webin leviämisen seurantavälineitä (Sonnenreich 1997). Hakukoneet indeksoivat Webissä olevat resurssit oman logiikkansa mukaisesti, johon voidaan jossain määrin vaikuttaa WWW-palvelimien asetuksilla sekä ns. metadatan avulla.
Metadata on kuvailutietoa, jonka luominen ja ylläpito voidaan katsoa yhdeksi Webin mukanaan tuomaksi hypertekstin laatimisen ulottuvuudeksi: metadataa käyttäen WWW-sivusto saadaan toisaalta ikään kuin globaalimmaksi ja toisaalta paremmin yksilöidyksi. Pohjimmiltaan metadatasta ilmenee, kuka sivuston on tehnyt ja mihin tarkoitukseen; edelleen metadata voi kuvailla sivustoa erilaisten luokituskaavojen avulla. WWW-työkalujen valmistajat käyttävät metadataa myös omien tuotteidensa markkinoimiseen ("tämä sivusto on tehty ohjelmalla X") ja toisaalta siihen, että välineet kykenevät tunnistamaan "oman työnsä jäljen" ja mahdollisesti soveltamaan toimintoja, jotka eivät soveltuisi kaikkien HTML-versioiden käsittelyyn.
Eräs "näkyvyyden" (ja tavallaan myös metadatan) osa-alue liittyy sivustojen varustamiseen näkövammaisia käyttäjiä varten. Varhaisimpia tähän liittyviä ratkaisuja Webissä on sivuille sijoitettavien kuvien yhteydessä oleva ALT-"tagi", johon on tarkoitus sisältyä kirjoitettu selostus kuvasta tai muusta graafisesta elementistä. Laajempaa lähestymistapaa edustaa esimerkiksi erityispalvelin, joka toimii kohteena olevan WWW-resurssin ja käyttäjän selaimen välissä muokaten kohderesurssin esitystapaa käyttäjän erityistarpeisiin paremmin sopivaksi (ks. WAB User Manual -sivustoa).
Näiden eri osa-alueiden huomioon ottaminen tuo lisäulottuvuuksia hypertekstin laatimisen prosessiin, ulottuvuuksia, jotka muuttavat myös käsityksiämme hypertekstiin liittyvistä ilmaisun tasoista ja tietomuodoista niihin liittyvine kompetensseineen. Hypertekstin laatiminen on myös tässä mielessä monikerroksista kirjoittamista.
Toiminnallisuus ja toteutus
Hypercardin ja vastaavien järjestelmien hypertekstinäkemyksessä korostuu ohjelmoinnin kautta hypertekstiin syntyvä toiminnallisuus; World Wide Webin alkuaikoina tämä komponentti ei puolestaan ollut juurikaan esillä, sen sijaan korostuivat eri rooleissa olevat tekstielementit ja niiden merkitseminen "tageilla". Taustalla oli Webin alkuperäinen luonne "organisaation ilmoitustauluna". Toisaalta on olemassa multimediaperäinen hypertekstisuuntaus, jossa toiminnallisuus liittyy siihen, että tarkasteltava kokonaisuus sinänsäkin mielletään elokuvan tapaan "liikkuvaksi".
Lähtökohdasta ja laajuudesta riippumatta hypertekstin toiminnallisuus on aina määriteltävä ja toteutettava. Samalla sen olisi myös muiden osa-alueiden tapaan sovittava kiinteästi kokonaisuuteen ja tuettava tekijöiden tavoitteita.
WWW-sivustojen alkuaikojen ja osin nykyhetkenkin toiminnallisuudesta suuri osa on kuitenkin ollut irrallisia "kikkoja", joiden arvo (jos sitä on) on perustunut niiden yllätyksellisyyteen ja toisaalta siihenkin, että ne todistavat tekijänsä teknistä osaamista. Tällaisessa toiminnallisuudessa on siis lähinnä kyse "demosta". On selvää, etteivät tällaiset hypertekstin toiminnallisuuden perusteet voi kestää. Ne säilyttivät tehonsa tilanteessa, jossa sivustoja oli suhteellisen vähän ja vain pieni osa sivustoista ja tekijöistä saattoi osoittaa "edistyksellisyyttään" kikoilla. Mauste on kuitenkin vain mauste: puuro tehdään ryyneistä eikä suolasta.
Käyttäjän kannalta mielekäs hypertekstin toiminnallisuus liittyy hänen toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksiensa parantamiseen: hypertekstisovellus saa käyttäjältä tietoa, jonka perusteella se reagoi hänelle hyödyllisellä tavalla. Toiminnallisuus korostuu sovelluksissa, joiden käyttämä tietovaranto ei ole kiinteästi koodattu sivujärjestelmään, vaan tallennettu tietokantaan, josta sitä haetaan käyttäjän navigoinnin, kyselyiden ja muiden valintojen perusteella.
Ajatus käyttäjän tarpeisiin mukautumisesta on alkuajoista saakka kuulunut hypertekstille asetettuihin tavoitteisiin. Aikaa myöten on kuitenkin havaittu kuinka vaikeaa ja kallista tämä on käytännössä. Nykysovelluksista lähinnä pelit ovat sellaisia, joiden valmistajilla on käytettävissään tarvittavia resursseja laajamittaiseen mukauttamiseen. Niissä interaktiivisuus ohjelmiston ja käyttäjän kesken lieneekin tämän hetken vaikuttavinta.
Nouseva trendi ovat mobiililaitteet, jotka voivat noutaa tietokannoista erilaisia tietokokonaisuuksia sijaintinsa ja käyttäjän valintojen perusteella. Osa sovelluksen tiedonhankinnasta voi tapahtua käyttäjän tietämättäkin; hänen aikaisempien toimiensa perusteella esim. kaupallinen palvelin voi valita näyttöön tulevat mainokset tai päättää myyntiartikkelien esittelyjärjestyksestä. Avaimena tarpeiden ja tarjonnan kohtaamiseen on käyttäjän tunteminen ja tämän tiedon soveltaminen järjestelmän tietosisältöihin ja toiminnallisuuteen käyttäjän oikeuksia ja valinnanvapautta unohtamatta.
Medioiden ja tyylikeinojen välisen työnjaon tarkoituksenmukaisuus
Kuten edellä on nähty, hypertekstin soveltamiseen voi liittyä lukuisia erityiskompetensseja, jotka pienimuotoisina saavat sijansa myös yksittäisen "kotisivuntekijän" toiminnassa. Käyttökelpoisen kokonaisuuden synnyttää kuitenkin vain näiden erityisosaamisten oikeanlainen aktivointi ja yhteensovittaminen suunnitelman toteuttamiseksi. Kokonaisvastuun kantajaa kutsutaan eri yhteyksissä esim. toimittajaksi, käsikirjoittajaksi tai projektipäälliköksi.
Luukkonen (2000) korostaa tässä kokoavassa työssä tarvittavaa mediatajua, kykyä oivaltaa, millä välineellä tai tekniikalla mikin suunnitellun sisällön osa-alue, merkitys tai vivahde on parasta esittää ja välittää. "Kokonaisvastuun kantaja" on nimityksen kanssa sopusointuisesti "holisti", riittävästi perillä eri näkökulmista kyetäkseen niiden ominaisuuksien ja intressien kesken tasapainoon ja päätöksentekoon. Tehtävä edellyttää kypsyyttä, mihin sisältyy inhimillisen moninaisuuden ymmärtämisen lisäksi myös taloudellisten realiteettien taju.
World Wide Webin historian alkuvaihetta leimasi järjestelmästä itsestään innostuminen ja tästä innostuksesta kumpuava pyyteetön pioneerityö. Järjestelmän sovellusten kaupallistuminen ja tulo "tietoyhteiskunnan" ja "uuden talouden" ikoneiksi sekä viimeaikaiset takaiskut tällä sektorilla ovat viimeistään nostaneet esiin kysymyksen odotusten ja panostusten realistisesta arvioinnista. Samalla on voitu myös todeta, ettei Web ole todellisesta tai kuvitellusta erityislaadustaan huolimatta itseriittoinen ja riippumaton, vaan tarvitsee tuekseen toisia medioita. Samalla tavoin myös hypertekstiä tiedon esittämisen ja organisoinnin tapana on Webin sisällä ja laajemminkin tarkasteltava medioiden ja niiden tyylikeinojen välisen työnjaon tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta.
Alun verkkokäsitteiden esittely edustaa pyrkimystä katsoa ilmiöihin liittyvien iskusanojen taakse niistä avautuvien erilaisten näkökulmien kautta. World Wide Webin kaltaisen "monikulttuurisen" ilmiön tarkastelu ei voikaan palautua mihinkään yksittäiseen dominoivaan näkökulmaan vaan useiden perspektiivien olemassaolon ymmärtämiseen ja tältä pohjalta tehtyyn tietoiseen päätökseen niiden keskinäisestä painotuksesta. Tässä artikkelikokonaisuudessa lähdettiin liikkeelle hypertekstin käsitteestä ja siitä nousevista kompetensseista. Toisenlainen painotus olisi saavutettu esimerkiksi valitsemalla näkökulmaksi tiedontuottajaorganisaation toiminta ja Webin sovittaminen yhteen muiden tiedonvälitysjärjestelmien kanssa.
Juha Kämäräinen, tutkija, Informaatiotutkimuksen laitos, Oulun yliopisto, juha.kamarainen@oulu.fi, VIVA-tutkijakoulun opiskelija, (http://www.uta.fi/laitokset/tiedotus/viva/)
Lähteet:
Allardt, Erik 1998. Teknologiaretoriikka suomalaisen todellisuuden konstruoimisen välineenä. Tiede ja edistys 2/1998, s. 85 - 95
Aro, Jari 1998. Verkosto yhteiskuntatieteellisenä metaforana. Tiede ja edistys 3/1998, s. 186 - 197
Conklin, Jeff 1988. Hypertext: An Introduction and Survey. In: Greif (ed.). Computer-Supported
Cooperative Work: a Book of Readings. San Mateo (Calif.): Morgan Kaufmann Publishers, pp. 423-475
Findler Nicholas V. (ed.) 1979. Associative networks: representation and use of knowledge by computers. New York, San Francisco, London: Academic Press.
Horn, Robert E. 1989.Mapping Hypertext : the analysis, organization and display of knowledge for the next generation of on-line text and graphics. Lexington (Mass.) : Lexington Institute
Humanistisen tiedekunnan opinto-opas 2000-2002. Oulu: Oulun yliopisto
Landow, George P. 1991. The rhetoric of hypermedia: some rules for authors. In: Delany P. and Landow G. P. (eds.): Hypermedia and literary studies, pp.81-103
Landow, George P.1992. Hypertext: the convergence of contemporary critical theory and technology. Baltimore and London: The Johns Hopkins University Press
Luonnontieteellisen tiedekunnan opinto-opas 2000-2002. Oulu: Oulun yliopisto
Luukkonen, Jussi 2000. Digitaalisen median käsikirjoitusopas. Helsinki: Edita
Martin, James 1990. Hyperdocuments and how to create them. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Nielsen, Jakob 1990. Hypertext & hypermedia. London, San Diego: Academic Press.
Saariluoma Liisa & Hakkarainen, Marja-Leena (toim.) 1998. Interteksti ja konteksti. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura
WWW-SIVUSTOJA
CPB/WGBH National Center for Accessible Media. http://ncam.wgbh.org/
Dublin Core Metadata Template. http://www.lub.lu.se/cgi-bin/nmdc.pl
Kämäräinen, Juha 2001. Mitä verkkoja koet, kun hypertekstiä luet? Esitelmä Interaktiivinen tekniikka koulutuksessa -konferenssissa Hämeenlinnassa 21.4. http://syy.oulu.fi/juha/seminaarit/itk2001/
Sonnenreich W. 1997. A History of Search Engines. http://www.wiley.com/compbooks/sonnenreich/webdev/history.html#wanderer
Soikkeli, Markku 2000. Soikkelin hypermedia-luennot 1-3. http://www.utu.fi/hum/kkirjallisuus/romaani/luennot.htm
Suomen Kuurosokeat ry 30-vuotta 2001. http://www.kuurosokeat.fi/
WAB User Manual. http://www.inf.ethz.ch/department/IS/ea/blinds/user_man.html
Welcome to Brenda's place. http://ourworld.compuserve.com/homepages/BrendaB/homepage.htm