YT:n varjossa

Ammattikorkeakouluissa käydään yt-neuvotteluita. Säästöjä toteutetaan mm. irtisanomalla ihmisiä työstään. Iloisia ovat ne uutiset, kun on löydetty muita ratkaisuja, mutta kaikkialla ei niin käy. Ei käynyt meilläkään vaan irtisanomisiin ryhdyttiin syksyllä 2012. Centriassa ensimmäinen aalto pyyhkäisi lapun kouraan kymmenelle ihmiselle, joista kolme työskenteli kirjastossa. Siitä ei ihan peruslukemilla ole selvitty vaan monenlaiset tunteet myllersivät esille, eikä kaikkea ole varmaan vieläkään koettuna. Olen kirjoittanut tämän siksi, että muut, joiden eteen näitä tunteita tulee, tietäisivät mitä odottaa ja osaisivat niihin suhtautua ja tunteitaan käsitellä. Muutoksissa harvassa organisaatiossa osataan tunteita käsitellä, ja meilläkin se on vielä kesken.   Omana oppaanani on ollut teos Joustava mieli, joka opastaa tunteiden käsittelyyn ja muistuttaa, etteivät kaikki tunteet ole totta vaikka ne ovat oikeutettuja ja aitoja.

 Sääli ja huoli

Ihan ensimmäiseksi, kun esimiehenä sain tietää muutamaa päivää ennen ketä irtisanomiset tulevat koskemaan, nousivat pintaan ne tunteet, jotka henkilökohtaisimmin koskivat irtisanottavia henkilöitä. Oma empatia nousi päällimmäiseksi ja huoli ihmisten selviytymisestä nosti kyyneleet silmiin. Olin saanut osittaisen tiedon puhelimessa ja kutsun esimieheni luokse. Intuitiivisen viisaasti olin sopinut palaverin iltapäivän viimeiselle tunnille. Tapaamisen jälkeen istuin autossa parkkipaikalla ja huusin suoraa huutoa pelkästä tyrmistyksestä. Onneksi työpäivä oli siinä vaiheessa ohi ja sain lähteä kotiin viikonlopun viettoon. Kotona nuorisolla oli kovin kysyvä katse, että mitä sille mutsille nyt on tapahtunut, mutta molemmat sain onneksi vaakutettua sanomalla, että kyse on työasioista.

Aika pian nousi myös viha pintaan. Miten ihmeessä meidän voidaan kuvitella selviävän tästä työmäärästä näin pienellä väellä? Kuvittelin mielessäni, mitä kenellekin johtajalle sanoisin tilaisuuden tullen. Irtisanomisneuvottelusta liikkui huhuja ja puheita. Kuka niissä oli ja sanoiko joku ja kuka ja mitä. Vihan ja epäluulon kanssa eläminen vie valtavasti voimavaroja, joten niiden tunteiden manageroimiseen olen joutunut käyttämään paljon energiaa. Niitä on puuskutettu puhumalla, kävelemällä ja uimalla. Välillä viikonloppuisin oli voimassa kotona PIIP-sääntö. Jos minä tai puolisoni alkoi puhua ammattikorkeakoulun asioista, saivat lapset katkaista puheen huutamalla PIIP! Sitä piti noudattaa. ¹ Omille tunteille oli pakko hakea taukoa myös elokuvien, teatterin ja konserttien kautta.

Irtisanomisten jälkeen oli uskottava irtisanottujen selviämiseen. Ja usko yhä, että kaikki työllistyvät ja selviävät. Ovathan he viisaita, osaavia ja aktiivisia ihmisiä. 

Pettymys, motivaatio hukassa

Hyvin nopeasti nousi myös pettymyksen tunne. Olin pettynyt siihen, että kirjaston kahdeksasta henkilöstä irtisanottiin kolme. Koin sen arvosisältöisenä tekona, eli kirjastoa ei mielestäni arvostettu. Samalla kaikki kuultu kiitos sai valheen leiman.  Aloin myös moittia itseäni, miksen ollut kertonut työstämme enemmän. Miksen ollut painottanut, kuinka olimme tehokas korkeakoulukirjasto, joka piti pienellä väellä pitkään auki kirjastoa. Parin päivän päästä muistin, että olinhan ollut juuri kesäkuussa johtoryhmässä kertomassa tilastolukujen avulla sitä.

Motivaatio katosi. Kaikki tuntui turhalta. Lamaantuminen näkyi kaikissa muissakin. Facebook sivut hiljenivät viikoiksi. Itse menetin toimintakykyni monen asian suhteen täysin. Ratkaistavia ja suunniteltavia asioita tuntui olevan loputtomasti enkä selvinnyt esimiestyöstäkään kunnialla. Jätin alaisenikin aika lailla oman onnensa nojaan. Toimiin tarttuminen oli mahdotonta. Pelkäsin sairastuvani. Oman työpaikan menettäminenkin pelotti.

 Suru

Voimakas surun tunne oli varmasti kaikille yhteinen. Surulla ei ole standardia ja sen kestoa ei voi ennustaa. Se nousi pintaa läksiäisissä. Läksiäiset pidettiin kaikille ja tiimikokouksemme olivatkin pääasiassa läksiäisiä vuoden vaihteen molemmin puolin. Kaikkein surullisin päivä oli se, kun viimeisimpänä työpaikkansa jättänyt työtekijä oli ensimmäistä päivää poissa. Rääyin työhuoneessani ääneen. Luopuminen ei ole helppoa. Tyhjä työpöytä oli lohduton näky.

Aika helpottaa surua pikku hiljaa. Motivoituminen työhön on pakko tehdä vaikka väkisin. Yhdessä olemme puhuneet jonkun verran, mutta vielä pitäisi uskaltautua näistä tunteista puhumaan enemmän porukalla. Välillä tunteet nousivat pintaan kovastikin ja päivät olivat raskaita. Nyt kiire estää meitä oikeastaan edes miettimästä, mitä itse kukin tällä hetkellä tuntee.

”Kai tää tästä”

Optimistisena ihmisenä luulen, että tästä selvitään. Peikkoja ja pelkoja kartalla riittää, mutta asioita on selvitetty ja ratkaistu. Käyttäjäkyselyn palautteet näyttävät, että aukioloaikojen supistaminen harmittaa monia. Positiivista palautetta on mukavampi vastaanottaa kuin moitetta. Mutta omaa harmin tunnetta voi puhaltaa ladulla ja uimahallissa. Olin Työhyvinvointi muutoksessa- koulutuksessa. Sieltä sain evääkseni ajatuksen, kuinka omia tunteitaan kannattaa suojella. Työt ovat työnantajan töitä, ja jos työnantaja ei anna riittävästi resursseja tai nappuloita, jotta työn voi tehdä parhaalla mahdollisella tavalla, niin se on työnantajan asia.

Hanna-Riina Aho

^{1)                Puoliso on ollut samassa työpaikassa. Välillä on hyvää jakaa työhuolia, mutta välillä ajoitus menee pieleen. Kun toinen jo rauhoittuu, alkaa toinen vatvoa uudelleen asiaa ja ahdistus valmistuu pikavauhtia.}