Yhteisöllisyyttä ja läsnäoloa – pohdintoja ja näkökulmia kirjoittamisen ohjaamiseen Pedaforumin innoittamana

Hyvä opiskeluarki, ammattitaidon kartuttaminen ja lopulta valmistuminen – opiskelija on keskiössä, kun eri ammattiryhmät korkeakouluissa työskentelevät yhteisen päämäärän eteen. Oman työni arjesta Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) kirjaston julkaisu- ja tutkimuspalveluissa opiskelijat ja opetustyö jäävät yleensä vähän sivuun. Juuri siksi hain ymmärrystä korkeakouluyhteisön eri puolilta osallistumalla Pedaforumiin eli korkeakoulupedagogiikan päiville, jotka järjestettiin tänä vuonna HAMKissa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. 

Kirjoittaminen hyvinvointia lisäämässä

Tapahtuman teemana oli Korkeakoulupedagogiikka globaalin hyvinvoinnin rakentajana. Ensikertalaisen osallistujan näkökulmasta teema läpäisi ohjelman kattavasti. Päädyin kuuntelemaan erityisesti sellaisia esityksiä, jotka samalla vähintäänkin sivuavat omaa työtäni julkaisujen toimittajana sekä kirjoittamisen ja sanataiteen ohjaajana. Palastelen seuraavaksi erityisesti kirjoittamiseen liittyviä huomioita. Lisäksi yhteiset hyvinvointiin liittyvät teemat kuten yhteisöllisyys kulkevat tässä rinnalla.

Kirjoittamista pitää harjoitella

Yhdessä diaesityksessä näin maininnan, että opettajan työssä julkaisupaineet koetaan voimavaroja kuluttavaksi asiaksi (Hero & Jussila, 2024). Tämä kolahti ja sai minut pohtimaan sitä, olenko omassa työssäni painetta lisäävällä vai helpottavalla puolella. Korkeakouluissa julkaisuja ohjaavat perusrahoitus ja opetus- ja kulttuuriministeriön kriteerit (ks. esim. Luokkanen ym., 2023). Koko korkeakoulun julkaisutavoitteet ovat yleensä korkeakoulun johdon asettamia, emmekä kollegani tai minä voi kovin paljon vaikuttaa niihin. Päätinkin keskittyä siihen, miten voimme eri tavoin helpottaa yksittäisen työntekijän kokemaa painetta kirjoittaa ja julkaista.

Akateeminen kirjoittaminen ja julkaiseminen kuuluvat tutkimushenkilökunnalla ns. automaattisesti työnkuvaan mutta opetushenkilökunta ei usein koe niitä omakseen. Myös opiskelijat tarvitsevat opinnoissaan kirjoittamisen taitoa. Jos opetushenkilökunnalta ei suju akateeminen kirjoittaminen, heidän voi olla hankalaa myöskään tukea opiskelijoita siinä. Vaikka ajattelen, että opiskelijoiden ohjaamisen takia kirjoittamisen pitäisi olla osa jokaisen lehtorin osaamista, emme voi olettaa, että heistäkään kaikki olisivat luontaisia kirjoittajia ilman harjoittelua.

Miten akateemista kirjoitustaitoa voidaan harjoitella työelämässä? Matalan kynnyksen omat julkaisukanavat, joita on varmaan jo kaikilla ammattikorkeakouluilla, voivat madaltaa myös kirjoittamiskynnystä. Monella korkeakoululla tähän liittyy jonkinlaista ohjausta, vähimmillään siten, että julkaisupalvelut kielenhuoltavat ja editoivat kirjoittajien tekstejä. Harjoittelemiseen soveltuu myös yhteiskirjoittaminen eli perinteinen mestari-kisälli-menetelmä, jossa vähemmän kirjoittanut työstää artikkelia yhdessä kokeneemman kollegan kanssa. Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä pakertamista.

HAMKin julkaisupalveluissa ohjaamme oman talon kirjoittajia ammatillista kirjoittamista kehittävillä ja hyvinvointia lisäävillä kirjoittajaleireillä (ks. Lassila-Merisalo ym., 2024). Kirjoittajaleireillä olemme huomanneet erityisen selkeästi yhteisöllisyyden tärkeyden. Yhteisten haasteiden äärellä eri yksiköistä ja ammattiryhmistä tulevat, osittain ennalta toisilleen vieraat ihmiset löytävät vertaistensa kirjoittajien yhteisön. Tiiviin leirin jälkeen yhteistyö jää helpommin tavaksi, kun tuemme sitä noin kerran kuussa pidettävissä muutaman tunnin kirjoittamispajoissa.

Kirjoittamisesta dopamiinibuustia ja muita hyvinvointivaikutuksia

Toisen päivän pääpuhuja, kirkkososiologian professori, dosentti Anne Birgitta Pessi (TT, Helsingin yliopisto) (2024) totesi esityksessään: ”kaikenikäisinä kaipaamme jonkun arvostavaa katsetta”. Liitän tämän lausahduksen välittömästi myös kirjoittamiseen, joka on herkkä ja henkilökohtainen asia, vaikka se olisi työhön liittyvää akateemista kirjoittamista ja julkaisemista. Kun kokoamme henkilökuntaa yhteen kirjoittamisen ilon sekä haasteiden äärelle, tarjoamme samalla luontevan mahdollisuuden arvostavan katseen antamiseen ja vastaanottamiseen.

Hyvinvoinnille tärkeinä käsitteinä nousivat esiin mm. itsemyötätunto ja psykologinen joustavuus (esim. Postareff, 2024; Virtanen ym., 2024). Näitä kirjoittajat voivat kasvattaa mm. kirjoittajavertaisten ryhmässä toisten ajatusten ja tekstien arvostamisen kautta. Pessin mainitsemaan arvostavaan katseeseen liittyy myös palaute, joka julkaisujen kontekstissa liittyy yleensä vertaisarviointiin. Opettajien työn olennainen osa on opiskelijoiden suoritusten arviointi eli he ovat tottuneita antamaan palautetta. Palaute kirjoittajakollegoilta tai vertaisarvioijilta puolestaan asettaa heidät vastaanottajan asemaan ja auttaa muistamaan, että palaute herättää tunteita.

Yksi mielenkiintoisimmista esityksistä käsitteli dopamiinia, jota kutsutaan mielihyvähormoniksi ja jolla on yleisesti motivaatiota nostava vaikutus. Suomen kielen lehtori Jutta Helenius Tampereen yliopistosta esitteli omiin kokemuksiinsa ja tutkimuksiin perustuen, miten dopamiinista saatua tutkimustietoa kannattaa hyödyntää kirjoittamisen opettamisessa. Lopputuloksen sijasta itse toimintaan eli kirjoittamiseen keskittyminen auttaa aivoja yhdistämään dopamiinin eli palkinnon juuri kyseiseen toimintaan, mikä puolestaan auttaa siihen, että kirjoittamisesta tulee tapa.

Avuksi dopamiinin oikeanlaiseen yhdistymiseen aivoissa Helenius suositteli mm. kiinnostavia oppimistehtäviä, pienemmäksi palasteltuja tehtäviä ja ison viikkotavoitteen asettamista. Näitä periaatteita voi soveltaa yhtä hyvin henkilökunnan kirjoittamisen ohjaamisessa kuin opiskelijoiden opettamisessa. Helenius mainitsi myös laitteettoman kirjoittamisen hyödyt dopamiinin kannalta. Ohjatessani kirjoittamista kannustankin kirjoittamaan kynällä paperille edes vähän jotakin, sillä se tutkitusti virittää aivoja eri tavoin kuin pelkkä näppäimistön näpyttely.

Tiedostava läsnäolo korkeakouluyhteisössä

Ensimmäisen konferenssipäivän pääpuhuja Otto Scharmer (PhD, dosentti, Massachusetts Institute of Technology) puhui paljon muutoksesta. Hänen mukaansa muutos vaatii sitä, että koko tietoisuus kääntyy ympäri ja luovutaan vanhoista tavoista tehdä asioita. Ensin on tarpeen huomata, että nykytilassa luomme myös sellaisia tuloksia, joita kukaan ei oikeasti halua. Korkeakouluyhteisössä se voi näkyä esimerkiksi siten, että yritetään kovasti siirtää tietoa opiskelijoille, vaikka pelkkä tiedon vastaanottaminen ei riitä heille. Itse en kuitenkaan tunnista tätä suomalaisen opetuksen nykytilaksi. Saksalaissyntyisellä, pitkään Yhdysvalloissa vaikuttaneella Scharmerilla voi olla tämän esittelemänsä esimerkin mukaisesti toisenlainen kokemus kuin meillä suomalaisessa korkeakoulukontekstissa, jossa oppijalle tiedon kaatamisen pedagogiikkaa yleensä pidetään aikansa eläneenä.

Muutoksen saavuttamiseksi on tarpeen tiedostaa nykytilanne ja edelleen tunnistaa se, mihin halutaan pyrkiä. Scharmer käytti esityksessään jo pitkään käyttämäänsä käsitettä presencing, jossa yhdistyvät käsitteet sensing (aistiminen) ja presence (läsnäolo) (Scharmer, 2024; u-school, n.d.). Olen tätä tekstiä kirjoittaessani pohtinut presencing-termin käännösvastinetta suomeksi, kun sille ei tunnu vakiintunutta termiä löytyvän. Voidaanko puhua tiedostavasta tai tietoisesta läsnäolosta, ehkä jopa tietoiseksi tulemisesta?

Tietoisen läsnäolon käsite liitetään yleensä mindfulnessiin, mutta tässä ei mielestäni suoranaisesti ole kysymys siitä. Tiedostava läsnäolo voisi kuvata presencing-käsitettä juuri sellaisena kuin Scharmer sen esitteli: että se on lähtökohta ja edellytys kaikelle etenemiselle ja kehittymiselle, se on lähtötilanteen tiedostamista ja aistimista aktiivisen läsnäolon avulla. Minkä tahansa rakenteen muuttaminen lähtee siis sen juurien ja alkutilanteen tiedostamisesta, ja siten tiedostavasta yksilöstä, joka näkee edessään tavoiteltavan tulevaisuuden ja pyrkii sitä kohti.

Yhteisöllisyys liittyy kaikkeen

Yksi hyvinvoinnin peruskivistä on yhteisöllisyys, jota jo raapaisin tekstissäni aiemmin kirjoittamisen yhteydessä. Yhteisöllisyys tai yhtä lailla myös sen puute koskettaa koko korkeakouluyhteisöä kaikkine osastoineen, yksiköineen ja koulutuksineen. Korkeakouluyhteisö ei ole pelkästään työyhteisö, vaan kokonaisuus, jossa opiskelijat ovat mukana. Mikä sitä yhteisöä rakentaa, minkä päälle yhteisö rakentuu?

Korona-aika luiskautti meidät etätyömoodiin, joka on monille jäänyt päälle. Olin jo ennen korona-aikojen ajoittaista etätyöpakkoa vannoutunut etätyön kannattaja. Pikkuhiljaa olen alkanut nähdä myös kääntöpuolen näennäisessä vapaudessa ja paikkaan sitomattomassa tavassa tehdä töitä. Vaikka etätyössä on monia hyviä puolia esimerkiksi kaltaiselleni hajuste- ja häiriöherkälle ihmiselle, se ei kuitenkaan mahdollista samanlaista vapaata yhdessäoloa ja mutkatonta läsnäoloa kuin yhteiset lähityöpäivät. Silloin yhteisöllisyyden lisäksi konkreettisesti kärsii mm. vapaa ideointi. Etätyömoodissa Kimmo Mäen ja kumppanien (2024) Pedaforum-esityksessään esittelemä höntsäily-yhteisöllisyys jää helposti puuttumaan ja yhteisöllisyys pelkistyy rutiininomaiseksi hyvän päivän ja työilon toivotteluksi. Yhteisöllisyys Teamsin, Zoomin tai muiden nettityökalujen yli ei ole samanlaista kuin se yhteisöllisyys, josta saamme nauttia, kun vaivaudumme samaan toimistoon kollegoiden kanssa.

Normaalikäytännöiksi vakiintuneet etä- ja hybridiopetus puolestaan haastavat opiskelijoiden keskinäistä yhteisöllisyyttä, samoin kuin opetustyön käytäntöjä ja mielekkyyttä opettajalle. Eri esityksistä nousi esiin se ajatus, että koko korkeakouluyhteisön hyvinvointi ja opiskelijoiden, niin yksilöiden kuin opiskelijayhteisön, hyvinvointi liittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos opiskelijat voivat huonosti, se vaikuttaa sekä muihin opiskelijoihin että henkilökuntaan. Tai vastaavasti myönteinen esimerkki: edistämällä opetus- ja miksei muunkin henkilökunnan hyvinvointia voidaan lisätä myös opiskelijoiden hyvinvointia. Tämä viimeksi mainittu huomattiin esimerkiksi WELLS-projektissa, kun sama hyvinvointikurssi toteutettiin ensin opiskelijoille ja sitten henkilökunnalle (Asikainen, 2024). Kurssin aikana molempien ryhmien psykologinen joustavuus ja sosiaalinen hyvinvointi kasvoivat.

Kirjoitan oman työni näkyväksi

Olen jo usean vuoden puhunut erilaisissa korkeakoulumme julkaisukoulutuksissa siitä, miten kenen tahansa työstä löytyy jotain kiinnostavaa kirjoittamisen arvoista. Jokainen työntekijä on oman alansa asiantuntija, ja jokaisella on oma tapansa tehdä asiantuntijatyötään. Omaa osaamistaan alkaa kuitenkin helposti pitää itsestäänselvyytenä eikä huomaa, että voisi tuottaa kollegoillekin jaettavaksi mielenkiintoista sisältöä. Haastan kirjoittajia kysymään itseltään: olenko kehittänyt työssäni jotain, kysytäänkö minulta jatkuvasti neuvoa samoihin kysymyksiin, törmäänkö usein ongelmiin, joihin minulla voisi olla ratkaisu tai mikä juuri minun tavassani työskennellä helpottaa työarkeani. Aloitetaan tiedostamalla oma arvo ja osaaminen.

Parhaimmillaan tiedostava läsnäolo työyhteisössä johtaa aitoon toisen kuulemiseen, hedelmälliseen dialogiin ja uudistavaan yhteiskehittelyyn. Siirrytään minäkeskeisestä egosysteemistä ekosysteemiin, kuten Scharmer esityksessään totesi. Kuunnellaan ja kannustetaan kollegaa, autetaan häntä tunnistamaan omat vahvuutensa. Kirjoittaminen voi lisätä yhteisöllisyyttä asiantuntijaorganisaatiossa, kuten esimerkiksi meillä HAMKissa aktiivinen kirjoittajien kouluttaminen, samaan tilaan ja mielentilaan kokoaminen on tehnyt.

Esimerkillä opettaminen pätee moneen asiaan. Jos tuon sen oman työni kontekstiin, ajattelen sen tarkoittavan sitä, että minun on julkaisujen toimittajana toisten kirjoittamien tekstien viilailun lisäksi kirjoitettava myös itse. Kalenteriin on raivattava aikaa kirjoittamiselle, on opeteltava näkemään oman työni merkityksellisyys ja ne asiat, joita voin nostaa siitä muidenkin katsottavaksi. On jaettava omia kokemuksiani ja osaamistani. Scharmer korosti esityksessään, että muutos lähtee ihmisistä, jotka nimenomaan toimivat sen mukaisesti, minne ovat suuntaamassa – eli kuten hän sanoi: ”be the change you want to create”. Aloitan itsestäni: kirjoitan oman työni näkyväksi ja kannustan muita tekemään samoin.

Pedaforumissa 5.–6.6.2024 pidetyt esitykset, joihin viittaan:

Asikainen, Henna. Hyvinvointi-symposium: Kokemuksia HOT-perustaiselta (hyväksymis- ja omistautumisterapia) henkilökunnan hyvinvointikurssilta. WELLS-projekti.

Helenius, Jutta. Miten uusinta tutkimustietoa dopamiinista voisi hyödyntää akateemisen kirjoittamisen opetuksessa?

Hero, Laura-Maija & Jussila, Jari. DBE – opettajan rooli muutoksessa.

Mäki, Kimmo, Gjerstad, Eevastiina, Kotila, Hannu, Mehto, Tiina & Aura, Pirjo. Hyvinvointi-symposium: Korkeakoulun keskijohdon ja henkilöstön pedagogisen hyvinvoinnin käytännöt ja kokemukset.

Pessi, Anne Birgitta. Keynote: Systeemiälykkäästi hyvinvoiva korkeakouluyhteisö.

Postareff, Liisa. Osallistava keynote: Korkeakouluopettaja: katoava ja pahoinvoiva luonnonvara? Mikä saa hakeutumaan opettajan ammattiin ja mikä saa siinä pysymään? Miten voisimme tukea opettajien hyvinvointia? THEwellbeing-hanke.

Scharmer, Otto. Online keynote: Seven Learning and Leadership Practices for Shifting Social Fields from Ego to Eco.

Virtanen, Viivi, Pylkkönen, Tiina & Keltikangas, Kirsti. Tietoa, keskustelua ja toimintaa – Tavoitteena opettajien ja yhteisön hyvinvointi. OASIS of Radical Wellbeing.