Vieraskynä: Hyvä, parempi - konsortio?

Kirjaston työntekijät ovat avoimen yhteistyön konkareita ja sankareita. Kirjastojen konsortiot, yhteenliittymät ja yhteistoimintaryhmät ovat olleet arkea kaikkialla maailmassa jo pitkään. Onko vapaaehtoinen konsortio hyvä toimintamalli tärkeiden asioiden edistämiseen?

Viime vuosina myös monet muut korkeakoulujen tukipalvelut ovat järjestäytyneet konsortioiksi yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Sittemmin myös korkeakoulujen koulutuksessa ja tutkimuksessa yhteistoiminnallisuus on lisääntynyt.

Mikä konsortioissa, avoimissa yhteenliittymässä, ekosysteemeissä, yhteistoimintaryhmissä, verkostoissa tai innovaatiokeskittymissä on sellaista, että korkeakoulujen kannattaa investoida juuri tällaisiin organisoitumiskeinoihin ja niiden toimintaan aikaa ja rahaa? Vapaaehtoiseen yhteistyöhön ryhtyminen vaikuttaa onnistuneelta ratkaisulta, varsinkin jos kyseessä on saman toimialan yhteistyö, yhteistyön kohde on rajallinen ja yhteinen tavoite on selkeä.

Toisaalta konsortiotyöhön liittyy myös monia rajoitteita ja heikkouksia. Konsortioiden organisaatiot ovat keveitä, mutta ne vaativat paljon vapaaehtoisena pidettyä, mutta kunkin jäsenorganisaation maksamaa työtä. Konsortiot ovat myös omiaan pitämään yllä vanhoja rakenteita ja siten ne saattavat hidastaa syvällisempiä, rakenteellisia muutoksia. Siksi löyhä yhteistyö saattaa olla myös houkuttava tapa välttää kiperien ja suuria muutoksia vaativien kysymysten käsittelyä.

Kirjastojen välinen, tiettyyn strategisesti merkittävään palveluun kohdentuva yhteistyö on luultavasti taloudellisesti mielekästä. Tiedon vaihdon ja sitä kautta saatavan osaamisen kasvun kannalta yhteistyö kannattaa aina. Yhteistyö tiivistää ja lisää kirjastoammattilaisten yhteenkuuluvuutta. Se on hyvä asia.

Parhaimpia tuloksia muissakin korkeakoulujen tukipalveluissa tai korkeakoulujen opetuksen ja TKI-toiminnan yhteistyössä saavutettaneen saman alan toimijoiden keskinäisessä yhteistyössä, jossa on selkeä tavoite ja toiminta on määräaikaista. Konsortioitahan on alun perin muodostettu tilapäisiksi.

Korkeakoulutuksen uudistaminen perustuu yhä enemmän projekti- ja ohjelmarahoitukseen, mikä puoltaa vapaaehtoisten yhteenliittymien käyttöä. Esimerkiksi kansallinen digivisio on korkeakoulujen vapaaehtoista, yhteistä kehittämistä. Näyttää siltä, että konsortioista tai yhteenliittymistä on tulossa toistaiseksi voimassa oleva tilapäinen korkeakoulujen kehittymisolotila.

Korkeakoulujen ja korkeakoulukirjastojen välinen vapaaehtoinen yhteistyö on erittäin antoisaa siihen osallistuville. Toisaalta lukuisten konsortioiden ja yhteenliittymien rinnakkainen toiminta ei välttämättä tuota kovin selkeää kuvaa siitä, millainen korkeakoulu- tai korkeakoulukirjastoinstituutio Suomessa on 20 vuoden kuluttua. Ehkä se ei ole tarpeenkaan? Yksittäisen konsortion tehtävä sellaisen kokonaiskuvan maalaaminen tuskin on.

Toisaalta, jos Suomen kokoisessa, pienessä maassa halutaan ottaa radikaali kehitysloikka korkeakoulujen kehittämisessä tai esimerkiksi tiedekirjallisuuden yleisen saatavuuden parantamisessa, saattaisi olla ehkä tarpeen harkita muitakin organisoitumisen malleja. Monissa asioissa konsortiomalli on varmasti paras, mutta ei ehkä aina ja kaikkialla.

Pitäisiköhän meillä olla konsortioiden konsortio tai peräti konsortioministeriö? Aivan varmasti tarvitsisimme lisää laadukasta ja riippumatonta tutkimusta korkeakoulujen enemmän tai vähemmän tilapäisistä yhteenliittymistä.