Tietopalvelun erityistä muotoa: esittelyssä Timo Lieneen muistelmat

Majuri Timo Liene (1971–2018) raotti postuumeissa muistelmissaan nykyaikaisen sotilastiedustelun maailmaa. Se osoittautuikin tietopalveluksi erityisissä olosuhteissa. Tiedustelu ei ole kirjasto- ja tietopalvelualalle vieras asia menetelmällisesti tai historiallisestikaan.

Tässä artikkelissa tarkastelen Suomen puolustusvoimien tiedusteluorganisaatiossa työskennelleen majuri Timo Lieneen (1971–2018) postuumia muistelmateosta Irtoviiksimies: erään suomalaisen sotilastiedustelijan elämä. Keskityn erityisesti kuvattuihin sotilastiedusteluun kuuluvan tiedonhankinnan ja -käytön prosesseihin. Niitä voidaan pitää tietopalvelun erityisenä muotona ja siten niihin lienee kiinnostusta myös siviilielämän tietoammattilaisilla. Tutustuminen aihepiiriin on omiaan laajentamaan käsitystä tietoammattilaisuuden kirjosta.

Irtoviiksimies on suomalaisittain harvinainen kurkistusikkuna maailmaan, josta useimmiten kerrotaan fiktion keinoin. Liene kirjoitti sen esimiestensä kannustamana saatuaan 45-vuotiaana diagnoosin etenevästä syövästä. Teos koostuu kolmesta pääosasta: lyhyestä henkilö- ja sukutaustasta, ammatillisesta muistelmaosasta ja kuoleman odotukseen keskittyvästä epilogista. Teos julkaistiin postuumisti 2018.

Sotilastiedustelun ja tietopalvelutoiminnan ominaispiirteistä

Joonas Sipilän (2018, 13) mukaan tiedustelun, ei pelkästään sotilastiedustelun, pontimena on epävarmuus toimintaympäristöstä ja siinä vaikuttavista tekijöistä. Tiedusteluorganisaatioiden toiminta käsittää systemaattista tiedonhankintaa ja tulosten analysointia. Sotilaallisesti ja valtiollisesti se palvelee johdon tiedontarpeiden täyttämistä. Tiedustelun toimintaympäristö muodostaa karkeasti nelikentän: kotimaa - ulkomaat / sotilastiedustelu - siviilitiedustelu.

Suomalainen sotilastiedustelu ajettiin sodan jälkeen, Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen alkuvuosien oloissa, virallisesti jokseenkin siviilimäisen tietopalvelun tilaan: Tietoa sai hankkia vain julkisista lähteistä. Nykyään käytettäisiin lajilyhennettä OSINT (open source intellgence). (Koskimies 2018a, 95, Sipilä 2018, 16.) Sodanaikainen tiedustelumateriaali ja -kalusto oli hävitetty tai toimitettu Ruotsiin Stella Polaris -operaatiossa (Heiskanen 1989, 272-280, Pale 1994, Parikka Altenstedt 2010). Ruotsissa mikrofilmattuja kopioita aineistosta on yhdysvaltalaisissa arkistoissa. Liene julkaisi vuonna 2002 aineisto-otteita Ohto Mannisen kanssa kirjassa ”Stella Polaris: Suomalaista sotilastiedustelua”.  Tätä kirjoittaessani marraskuussa on juuri julkaistu Ohto Mannisen ja Lauri Lehtosen uusi tutkimus Stella Polariksen perintö.

Majuri Lauri Sutela, myöhempi Puolustusvoimain komentaja, aloitti tiedustelutoimintaan liittyvän suunnittelun Pääesikunnan operatiivisella osastolla vuonna 1956, yli kymmenen vuoden virallisen hiljaiselon jälkeen. Tiedustelu oli tuolloin kielletty sana; puhuttiin esimerkiksi tilastoinnista ja tarkastamisesta. Sutelasta tuli ensimmäinen sodanjälkeinen tiedustelupäällikkö aluksi tarkastustoimiston päällikön peitenimellä 1959. Tiedustelupäällikkö-nimitys otettiin taas käyttöön 1960. (Koskimies 2018b, 101-102.) Timo Lieneen muistelmissa mainitaan kaksi Sutelan seuraajaa,  Georgij Alafuzoff ja Harri Ohra-aho. Jälkimmäinen kirjoitti muistelmien esipuheen.

Äkkipäätä voi tuntua oudolta väite, että vaatimattomana, läpinäkyvänä ja puolueettomana itsensä esittävällä kirjasto- ja tietopalvelualalla olisi minkäänlaista yhteyttä tai kiinnostusta tiedustelun kaltaiseen toimintaan, mielikuvissa irtoviiksiin ja lerppahattuihin. Tiedustelun tietoprosessien dynamiikkaa tarkasteltaessa tulee kuitenkin vastaan tuttu kuvio, tiedon tuottamisen ja käytön sykli (kuvat 1 ja 2).

Kuva 1. Tiedustelusykli (Sipilä 2018, 16).

Kuva 2. Yleinen informaatiosykli. Juha Kämäräinen 2019.

Timo Lieneen muistelmista käy monin tavoin ilmi tiedustelun ja tietopalvelun toiminnan tietty samankaltaisuus. Se on tarkasteluni näkökulma.

Vuonna 1971 upseeriperheeseen syntynyt Liene palveli varusmiehenä Kymen jääkäripataljoonassa Vekaranjärvellä ja valittiin reserviupseerikoulusta ensimmäiselle nelivuotiselle kadettikurssille (kurssi n:o 78).  Kurssin alussa Liene sai vastatakseen Adolf Ehrnroothiin liittyvän ”simppukysymyksen” ja päätti ratkaista sen soittamalla suoraan 86-vuotiaalle kenraalille. Omaperäinen tiedonhankinta aiheutti pienen kohun.

Sotilaspapin uraa suunnitellut yliluutnantti Liene suoritti teologian opinnot kaksivuotisen opintovapaan turvin. Toukokuussa 1997 valmistunut maisteri kuvaili opintojaan Sotilasaikakauslehdessä (Liene 1998).

Liene antaa itsestään kuvan taitavana virkatien ohittajana ja vaihtoehtoisten reittien hakijana. Hänestä tulikin yliluutnanttina nuorin kadettien sotahistorian opettaja vuosikymmeniin. Hänen kollegoinaan Ari Raunio, Ohto Manninen, Jukka Kulomaa ja Eero Elfvengren ovat sota- ja tiedusteluhistorian harrastajille tuttuja nimiä.

Esikoisteos Käsi kalvan kahvassa: suomalaisen upseerikoulutuksen lyhyt historiikki julkaistiin vuonna 2000. Liene teki muiden tehtäviensä ohella myös ”pikkututkimusta tiedustelutoiminnasta”. On ilmeistä, että tiedustelu-uran perusteita luotiin hänelle jo tuolloin: kiinnostukset oli pantu merkille (Liene 2018, 124, 353).

NATO:n SFOR-operaatio Bosnia-Herzegovinassa

Kansainväliset tehtävät kuuluvat upseerin urakehitykseen. Liene lähti syksyllä 2001 Bosnia-Herzegovinaan Naton SFOR-operaatioon siviilien ja sotilaiden yhteistoiminnasta vastaavan CIMIC Centerin (Civil Military Co-Operation Center) väliaikaiseksi päälliköksi. Perehdyttämiskoulutukseen kuului tiedonhankintatehtäviä, joiden tulokset esiteltiin pienryhmissä.

CIMIC:in partiot liikkuivat tiedonkeruumatkoilla väestön parissa ja tekivät yhteistyötä avustusjärjestöjen sekä alueella SFOR-tehtävissä toimivan venäläisen maahanlaskuprikaatin kanssa.

Luottamuksellisten suhteiden rakentaminen paikallisiin poliitikkoihin ja muihin johtohenkilöihin oli CIMIC:in tehtävien kannalta olennaista. Uskonnollisten auktoriteettien luottamuksen voittamisessa mullaheista ortodoksipiispoihin auttoi Lieneen teologitausta.

Boznia-Herzogovinan komennuksen loppupuolella kysyttiin lähtijöitä Afganistaniin. Liene ilmoittautui mukaan.

Kuva 3. Bosnia Herzegovina. Kuva: Stefano Ferrario Pixabaystä CC0

Afganistan 2002: yhteysupseerina monikansallisen prikaatin esikunnassa

Afganistanin-komennuksen alkaessa tammikuun lopulla 2002 Liene laskeutui ryhmineen pommitusten vaurioittamalle Kabulin lentokentälle. Tehtävät yhteysupseerina ISAF-joukkojen monikansallisen prikaatin (KMNB) esikunnassa keskittyivät prikaatin tuottamien tietojen välittämiseen suomalaisyksikölle ja päinvastoin.

Suomalainen CIMIC-yksikkö liikkui toiminta-alueillaan panssaroimattomilla Land Rovereilla, mikä herätti luottamusta paikallisissa, mutta vaati taustatietoja korkean riskin alueiden välttämiseksi. Suomalaiset pyrkivät yhteyteen paikallisten vaikuttajien, kuten opettajien ja virkamiesten kanssa.

Suomalaiset tulivat tunnetuiksi nopeina tiedonhankkijoina, jotka eivät, toisin kuin jotkut muut, pimittäneet tietojaan. Liene alkoi koota raportteja suomalaisten ja brittien lähteitä yhdistellen. Pian hänelle tuli tarkempia raporttipyyntöjä. Raporttien aiheita muistelmissa ei ymmärrettävästi paljasteta. Sen sijaan eräs kiinnostava tiedonlähde mainitaan: brittien suorittama taksien radioliikenteen kuuntelu auttoi suomalaisiakin pysymään ajan tasalla mielialoista. Tiedustelutermein tämä kuuluu SIGINT- ja HUMINT-ryhmiin.

Kuva 4. Afganistanin vuorilla. Kuva: Amber Clay Pixabaystä CC0

Sotilastiedustelun tehtäviin

Palattuaan Afganistanista Sotahistorian laitokselle Liene koki ”käytännön ja teorian ristiriitaa” henkilökohtaisten kokemustensa ja koulutuksen edustamien sodan kuvien välillä: autenttinen kuva ihmisen muotoisesta veriläiskästä ei sopinut tuleville upseereille näytettäväksi. Sota haluttiin esittää koulutuksessa kliinisesti ja henkistä kuormitusta vältellen.

Radiotiedustelumies Erkki Paleen arkiston avautuminen antoi tutkijaluonteelle muuta ajateltavaa. Vakuutusmatemaatikko Pale (1906–2003) johti jatkosodan aikana Päämajan radiotiedustelun salakirjoitusjaosta. Käytämme yhä hänen sivii­lityönsä tuloksia: suomalaisen henkilötunnuksen muoto ja tarkistukset ovat 1800- ja 1900-luvuilla syntyneiden osalta hänen suunnittelemiaan.

Tiedustelufiktiota eniten muistuttavat Irtoviiksimiehen kohdat sijoittuvat kuvaukseen kirjoittajan rekrytoinnista tiedustelutoiminnasta tuolloin vastanneeseen Ilmavoimien Viestikoelaitokseen. Liene tuo niihin lisäväriä tullessaan ensi kertaa töihin asussa, jossa häntä ei lasketa sisään ennen kurssikollegantunnistusta.

Työpaikalla vallitsee suullisen tiedon kulttuuri: perehdyttämiskansion sijasta tehtävää valaistaan ”vierellä istuen ja kädestä pitäen asioita opettaen seuraavat neljä viikkoa” (Liene 2018, 183).

Ensitapaaminen laitoksen johtajan kanssa tekee selväksi eron menneisyyteen tutkijana ja opettajana: Julkaiseminen saa luvan loppua, julkiset esiintymiset ja luottamustehtävät samoin. Marsalkka Tuhatsevskiä käsitellyt väitöskirjahanke on haudattava, sillä Venäjän arkistoihin tai koko maahan ei ole enää menemistä. Naimisiin sen sijaan olisi hyvä mennä.

Jälleen Afganistanissa, nyt EU-joukoissa

Puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 2005 Timo Lieneelle myönnettiin Tiedusteluristi. Kunniamerkin luonnetta ja julkisen digitaalisisällön rajoja kuvaavat Tiedusteluristiin liittyvät Google-osumat: kuusi osumaa, joista yksikään ei ole relevantti.

Liene osallistui EU:n CIMIC-toimintaan suomalais-ruotsalaisessa jälleenrakennusyksikössä (Provincial Reconstruction Team  Mazar-e Sharif). CIMIC-osaston tehtäviä olivat tiedonhankinta ja -vaihto sekä pienten avustusprojektien toteuttaminen.

Liene kuvaa puolisotilaallisen toimistonsa työprosessia eräänlaisena yhteiskunnallisen tilanteen ja kehityksen mallintamisena. Tietokannat olivat tärkeä, mutteivät suinkaan ainoa tärkeä väline. Niiden tietoja yhdisteltiin kenttähavaintoihin ja kollegiaalisen tiedonvaihdon tuloksiin pitäen alati mielessä kulttuurin erityispiirteet: ”Opettelin maan tapoja ja kulttuuria herkeämättä ja olin tavallinen vieras myös tulkkien luona yrittäessäni ymmärtää afgaanilogiikkaa.” Tuloksiaan Liene välitti raportteina myös Suomen päättäjlle: ”[L]aadinkin jatkuvasti oman työni ohessa kansalliseen käyttöön erilaisia koko maata koskevia arvioita.”  Tavoitteena oli kehittää alueen kehitystä kuvaava ”teoreettinen viitekehys tai strategisen tason analyysityökalu”. (Liene 2018, 223.)

Afganistanista palattuaan Liene komennettiin vastaperustettuun Puolustusvoimien Tiedustelukeskukseen ja sen kriisialueiden analyyseja tekevälle sektorille.

”Viikon matkalla majurin merkeissä”

Kotimaassa Liene havaitsi Afganistanin seurannassaan 2009 Yhdysvaltain kasvaneen kiinnostuksen ja tietyn aktiviteetin Camp Marmalissa, joka oli monikansallisten joukkojen päätukikohta: alueelle oli pystytetty IFC, Intelligence Fusion Center -nimeä kantavia toimintoja. Liene lähti esimiehensä kanssa tutustumaan tilanteeseen ja sai yllättävän kehotuksen ottaa kapteenin arvostaan huolimatta käyttöön majurin arvomerkit; amerikkalaisista everstiluutnantin ja majurin parivaljakko olisi luontevampi.

Viikon pituiseksi aiottu matka kesti lopulta vuoden:  Liene saavutti aiemman kokemuksensa pohjalta ”tietofuusiotoiminnan” paikallisen kakkosmiehen aseman huolimatta siitä, että IFC palveli ISAF:n monikansallisen toiminnan ohella erityisesti Yhdysvaltain tarpeita.

Tätä vaihetta käsitteleviin lukuihin 13 ja 14 sisältyvät tiedonhallinnan menetelmien ja tekniikan kannalta kirjan kiinnostavimmat osiot:  Liene ihastelee laajoja tietoaineistoja ja moninäyttöisiä työasemia, mutta kiinnittää huomionsa hakumenetelmien alkeellisuuteen.  Aineistot on organisoitu ja priorisoitu tietyllä tavalla, joka ei vastaa toiminnan tarpeita. Eri lähteiden yhdistely on keskeistä. Pieni sosiaalinen ja organisatorinen kriisi koetaan, kun majuri paljastuukin kapteeniksi.

Liene saa käyttöönsä uusinta tekniikkaa edustavan Command Post of the Future -tietojärjestelmän sekä tukikohtaan komennetun IT-nörtin, Joen, palvelukset. Lieneen kuvailemien tiedonhaku- ja visualisointitarpeiden pohjalta ”Joe” kehittää nopeasti karttatietoja tekstihakuihin yhdistelevän välineen prototyypin. Näyttää siltä, että Command Post of the Futuren versioita on ollut olemassa jo 2000-luvun alussa (Schmidt 2006).

Kotimaahan palattuaan Liene komennetaan EU:n tiedustelutehtäviin Brysseliin. Suomeen 45-vuotiaana kotiuduttuaan hän huomaa syövän ensioireet.

Miten tiedusteluala kohtaa kirjasto- ja tietopalvelualan?

9/11 eli syyskuun 2001 terrori-iskut aiheuttivat erityisesti Yhdysvalloissa tiedusteluosaamisen kysynnän voimakkaan kasvun, johon vastattiin lisäämällä tiedusteluaiheista koulutusta yliopistojen tarjontaan. Myös kirjasto- ja informaatiotieteellinen (LIS) koulutus on havahtunut kehittämään opetussuunnitelmiaan uudenlaista kysyntää vastaaviksi. Wu (2013) on vertaillut tiedustelu- ja informaatiopalvelualojen koulutussisältöjä Johnstonin (2003) kehittämän osa-aluejaon pohjalta.

Tiedustelualan sisällöt jakautuvat neljään lohkoon, jotka eivät ole kirjasto- ja informaatiopalvelualalle mitenkään vieraita: 1) käyttäjien tarpeet, 2) tiedon tallentaminen ja haku, 3) analyysimenetelmät, 4) raportointi. 

Myös tarvittavissa taidoissa on tuttuja elementtejä: sitoutuminen ja yhteistyökyky, kriittinen ajattelu, itsensä johtaminen, tulosvastuu, sekä tekninen ja sisältöosaaminen.

Kuvaukset tiedonalasta nimeltä tiedustelu- ja turvallisuusinformatiikka (intelligence and security informatics) sisältävät jo vieraampia osa-alueita: rikollisjärjestötiedon kaivaminen, rikosten luokittelu ja ryhmittely, tiedustelutiedon kaivaminen sekä rikollisen toiminnan hahmo- ja verkostoanalyysi.  

Wun (2013) johtopäätös on, että ”yleiset tiedustelukompetenssit” lankeavat paljolti yhteen kirjasto- ja informaatiotieteellisen koulutuksen tarjoamien tiedonhankinnan ja -hallinnan osaamisten kanssa. Erot alojen välillä taas liittyvät substanssiin ja toimintakulttuurin rakenteisiin.

Kuva 5. Tiedon tuottamisen ja käytön sykli.

Silmäys Suomen kirjastolliseen tiedusteluhistoriaan

Tiedon hankinta, järjestäminen ja analyysi ovat siis tiedustelun ydintoimintoja. Samoja toimintoja harjoittavat myös kirjasto- ja tietopalveluihmiset yhtenä ydinkysymyksenään ”mistä dokumentti kertoo?”. Suomenkin tiedustelutoiminnassa on palvellut kirjastoalan edustajia. Heiskanen (1988, 168) mainitsee jatkosodan aikaisen viestitiedustelutoimiston diplomaattiviestijaoksessa toimineen Karl-Erik Henrikssonin. Yhdessä aineistokokoelmaa hallinneen Mary Grashornin kanssa Henriksson loi jaoksen keskeiset toimintakäytännöt.  

Diplomaattijaos käsitteli esimerkiksi toukokuussa 1944 viittausta Normandian maihinnousun täsmälliseen ajankohtaan yhdysvaltalaisen liikemies-diplomaatin viestissä: Ira Hirschmann oli tulossa Eurooppaan penisilliiniasioissa 6. kesäkuuta ylilastissa (overload). Henriksson oli mukana purettua viestiä tutkineessa ryhmässä. (Beckman & McKay 2003, 208-209.) Nähtävästi vasta myöhemmin ymmärrettiin, että yksi kirjain oli vaihtunut tai tarkoituksella vaihdettu: Hirschmann kuului operaatio Overlordista hyvin informoituihin, turvaluokiteltuihin henkilöihin. Suomeen tieto oli saatu murtamalla Yhdysvaltain diplomaattikoodin ns. Strip-menetelmä, Kahnin (1996, 325) mukaan USA:n ulkoministeriön käyttämistä menetelmistä salaisin.

Sodan jälkeen Henriksson kutsuttiin Ruotsiin näyttämään mm. Yhdysvaltain tiedustelupalvelua edustaneelle amerikansuomalaiselle Wilho Tikanderille, miten Strip-koodi oli murrettavissa. Posti- ja lennätinlaitos oli toimittanut Suomen tiedustelulle kopiot edustustojen sähkeistä. Lisäksi sanomia siepattiin radiokuuntelun avulla. Henriksson johti myöhemmin Helsingin yliopiston kirjaston ulkomaisen kirjallisuuden osastoa.

Päämajan tiedusteluosastolla oli erikoiskirjasto karttakokoelmineen. Sitä johti itsenäisen Suomen ensimmäisenä tiedustelupäällikkönä 1918–1919 toiminut jääkärieverstiluutnantti Isak Alfthan ja varsinaisesta toiminnasta vastasi kirjastonhoitaja Helena Lehman. (Heiskanen 1989, 165.) Suomalaisen sotilastiedustelun historiateoksen ”Saadun tiedon mukaan…” ilmestyttyä luultiin, että kirjailija Tove Jansson olisi ollut tiedustelun palveluksessa (ks. Heiskanen 1989, 166). Murphyn lain lisäystä mukaillen: S-toimistossa ei ollutkaan palvellut Tove Jansson, vaan eräs samanniminen…

Lähteet

Beckman, B. & McKay, C. G. 2003. Swedish Signal Intelligence 1900-1945. Portland: Frank Cass.

Heiskanen, R. 1989. Saadun tiedon mukaan…: Päämajan johtama tiedustelu 1939-1945. Keuruu: Otava.

Johnston, R., 2003. Developing a taxonomy of intelligence analysis variables: Foundations for meta-analysis. Studies in Intelligence, 47(3).

Kahn, D. 1996. The Codebreakers. New York: Scribner.

Koskimies, T. 2018a. Sotilastiedustelun alasajo sodan jälkeen ja niukkuuden vuodet 1950-luvun puoliväliin saakka. Teoksessa Sipilä & Koskimies (toim.). Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua, s. 93-100.

Koskimies, T. 2018b. Sotilastiedustelun jälleenrakentaminen 1950-luvun lopulta lähtien. Teoksessa Sipilä & Koskimies (toim.). Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua, s. 101-106.

Lehtonen, L., Liene, T. & Manninen, O. 2016. Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia: Suomen radiotiedustelu sodassa. Jyväskylä: Docendo.

Liene, T. 1997.  Suomen ortodoksisen kirkon palkitsemisjärjestelmä ja palkitsemisesineet 1925-1960. Tutkielma: Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria.

Liene, T. 1998. Uskoa ilman perusteita, praktiikkaa ja punajuurta: teologian opiskelijana Helsingin yliopistossa. Sotilasaikakauslehti 73 (8), s. 54-59. 

Liene, T. 2000. Käsi kalvan kahvassa: suomalaisen upseerikoulutuksen lyhyt historiikki. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu. 

Liene, T. 2018. Irtoviiksimies: erään suomalaisen sotilastiedustelijan elämä. Helsinki: Kustannus Oy Suomen Mies.

Manninen, O. & Liene, T. (toim.) 2002. Stella Polaris: Suomalaista sotilastiedustelua. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, sotahistorian laitos.

Pale, E. 1994. Totuus Stella Polariksesta (toim. R. Ahtokari). Helsinki: E. Pale.

Parikka Altenstedt, J. 2010. Operaatio Stella Polaris: Suuri suomalainen vakoilutarina. Jyväskylä: Docendo.

Schmidt, R. D. 2006. Infantry of the Future. The Rosen Publishing Group, Inc.

Sipilä, J. 2018. Missä vastustaja on ja mitä se aikoo – tiedustelun yleispiirteistä. Teoksessa Sipilä & Koskimies (toim.). Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua, s. 13-22.

Sipilä, J. & Koskimies, T. (toim.) 2018. Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua. Jyväskylä: Atena.

Wu, Y., 2013. A preliminary study on the curriculum overlap and gap between LIS education and intelligence education. Journal of Education for Library and Information Science, 54 (4), s. 270-285.