MITÄ sä duunaat? – opin, onnistun, otan vastuun

Yrittäjyyskasvatuksen kehittämisfoorumi huhtikuussa 2014 Mikkelissä alkoi sillä, että Pienyrityskeskuksen Anne Gustafsson-Pesonen kyseli läsnäolijoiden ajatuksia siitä, mitä yrittäjyys on. Hän halusi tietää myös mitä yrittäjyyskasvatuksella tarkoitetaan ja mikä se strategia on. Vastauksina hän sai lauseita: ”Mukaudutaan olemassa olevaan ympäristöön, ei jäädä pois kilpailusta”, ”Positiivisen asenteen lisäämistä, mahdollisuuksien havaitsemista”, ”Mahdollisuus löytää oma suunta, intoa sen toteuttamiseen, innostamaan muitakin”, ”Yhteinen näky mihin ollaan menossa”.

Marja-Liisa Kakkonen Mamkista puhui otsikolla Yrittäjyyskasvatus osana opetusta. Se sisälsi mm. seuraavia ajatuksia: koulutuksen tulisi valmistaa opiskelijat tulevaisuutta varten. Tulevaisuudessa on entistä enemmän epävarmuutta ja monimuotoisuutta. Eri tavoilla ja eri tasoilla tapahtuu entistä enemmän jatkuvasti muutoksia; yksilö, organisaatio, yhteiskunta, globaali. PERSOONA + YRITTÄJYYTEEN OPPIMINEN = omistajayrittäjyys/sisäinen yrittäjyys/yrittäjämäinen käyttäytyminen. Tarvitaan asenne, intentio, substanssi ja bisnes.

Mirja Haavikko yrittäjäyhdistyksen edustajana toi julki miten pk-yritykset pyörittävät yhteiskuntaa: se on hyvinvoinnin perusta. Pk-yritys on hyvä työnantaja: sopivan kokoinen, ihmisen kokoinen, kuin perhe. Yrittäjyyskasvatus on osa elinikäistä oppimista. Koulutuksen tehtävänä on valmistaa opiskelijaa elämään, johon kuuluu tärkeänä osana työelämä. Asenne ratkaisee, olitpa opettaja, opiskelija tai teet jotain muuta.

Villinikkarit Oy Keski-Suomesta ja Tapu Nieminen löytyi taustalta, kun workshopit pienryhmissä saivat valita keskittyvätkö visioon, tavoitteisiin, toimenpiteisiin vai vuosikelloon. Olin mukana toimenpiteet valinneessa ryhmässä, mutta haluan julkituoda, että opiskelijoiden piirtämä tavoitteisiin keskittyvä puu todettiin erityisen havainnolliseksi. MAMOKin edustaja Nita Ahola esitteli puuta varsin ansiokkaasti: puusta löytyi mm. kuivettunut oksa –kaikki ei ihan aina onnistu, puunjuurelta saatoimme havaita lahottajasienen. Vuosikellon valinnut ryhmä toi julki esimerkkejä: yrittäjyysakatemia elokuulla, joulumyyjäiset ennen joulua, innoleirit maaliskuulla, monikulttuuriyrittäjyys toukokuun teemana. Nuorten oma pienryhmä oli lähestynyt asiaa erilaisten kysymysten muodossa: miten saada itseni iloitsemaan toisen menestyksestä? onko malttia aloittaa uudestaan epäonnistumisen jälkeen? koulu opettaa että on yksi ura – miksi?

Virallisen ohjelmaan kirjatun opiskelijoiden puheenvuoron esitti Nita Ahola: En ole yrittäjähenkinen, minua on peloteltukin yrittäjyydellä. Hän on kuitenkin alkanut uskoa, että hänessä taitaa olla yrittäjän siemen, se on meissä kaikissa, mutta miten se kasvatetaan?  Häntä harmittaa, että yrittäjyydestä tehdään pelottava ja vaikea asia. On kannustettava persoonallisuuteen. Kukaan ei voi sanoa, että on tehtävä juuri näin. Persoonallisuus voi tulla pienistä asioista. Se voi olla vaikka yksi osa markkinoinnissa. Yrittäjyyskasvatusta tarvitaan jokaisella opintojaksolla, läpi elämän ajan, pieninä palasina. Tarvitaan potku persuuksiin. Tarvitaan realistisia esimerkkejä.

Paneelikeskustelu päätti iltapäivän ohjelman. Paneeliin oli koottu sanavalmiita ihmisiä jotka edustivat vaihtelevia tahoja sekä substanssin että maantieteen osalta, sekä opiskelijoita että ei-enää-opiskelijoita. Panelisteista Juhani Rouvinen peräänkuulutti yhteistyötä. Yrittäjistä 60% on ammattikoulutausta ja 20% amk-tausta. Tehdäänkö yhdessä? Yrityshautomoajatus on pilalla, tila ei anna lisäarvoa. Ammattiopistojen yhteyteen tarvitaan yrityskasvattamoita, kiihdyttämöjä, ”leipomoita”. Korkeakouluinsinööri kehittää ”himpunvimpun”, hyvin kapea-alaisen tuotteen osan, ammattikoululainen voisi laittaa ne ”himpunvimput” yhteen ja tehdä kokonaisen tuotteen. AMK toisi mukaan hallinnollista ja markkinoinnillista osaamista. Tämä on ainut tapa vaikuttaa. Valtiolta on saatavissa nuorisotyöttömyyden ehkäisyyn rahaa.

Muistiinmerkitsijän mielessä tapahtui ketjureaktio, jonka tuloksena esittäydyin Juhani Rouviselle senaattorinumerollani (hän vastasi omallaan) ja kerroin, että koordinoimassani Suupohjan yrityshautomo-ohjelmassa 1990-luvun lopussa yritettiin toteuttaa osittain samantyyppisiä ajatuksia kuin mitä hän tänään esitti.  Kun illalla kaivelin kotiarkistojen kätköistä hankkeen loppuraporttikopion, ja selasin, mitä siihen tulikaan vuonna 2000 kirjoitettua, löysin siitä mm. toteamuksen, etten haluaisi elää vuotta 1999 uudestaan ja että hanke pitäisi ehdottomasti käynnistää, jos sitä ei jo olisi tehty.

Kirsti Karttunen