MISTÄ TYÖNILOA?

Pari vuotta sitten jäin irtisanomisten seurauksena kirjastomme toimipisteen ainoaksi työntekijäksi. Aikaa on kulunut, työtä on tehty ja yhä olen voimissani. Oikeastaan heräsin tähän ajatukseen vasta, kun irtisanottu kollegani soitti minulle uudesta työpaistaan ja kertoi, että sielläkin on edessä irtisanomisia ja uhkakuvana on, että kirjastoon jää vain yksi työntekijä. Hän halusi kuulla, miten minä olen onnistunut säilyttämään työmotivaationi.

Järki käteen
Kun olin jo jäänyt kirjastomme ainoaksi työntekijäksi, sattui eräästä lehdestä silmiini artikkeli työhyvinvoinnista. Olen kännykälläni ottanut kuvan yhdestä kappaleesta, joka iskeytyi tajuntaani ja ymmärsin heti, että näinhän minun tuleekin toimia:

”Täydellisyyteen on turha pyrkiä, et onnistu kuitenkaan. Mieti, millä töillä on oikeasti väliä, ja tee ne niin hyvin kuin pystyt. Ne muut voit hoitaa vähän huonommin tai jättää kokonaan tekemättä. Kokeile ja huomaat todennäköisesti, ettei pahaa tapahdukaan. Tee työpäivästäsi fiksu. Anna työrauha itsellesi; tutkimusten mukaan ihminen keskeyttää itsensä yhtä usein kuin tulee jonkun toisen keskeyttämäksi.”

Siinä samassa määrittelin itselleni ne tärkeimmät työni: kokoelman hoito ja asiakaspalvelu. Vähemmän tärkeiksi jätin näyttelyiden ja teemapäivien järjestämisen, sosiaalisen median, kahviautomaatin joka-aamuisen huoltamisen (pysyy se kunnossa, jos puhdistaa sen tarvittaessa) ja kaikkiin sähköpostiviesteihin perinpohjaisen tutustumisen. Järkeilin, että priorisoimalla ja keskittymällä olennaiseen saatan saada työssäni enemmän aikaan yksinänikin. Kirjanäyttelyt ovat korvautuneet vaihtuvilla uusilla kirjoilla, niitä kuitenkin tulee joka viikko.
Kun jäin yksin, päällimmäinen tunne oli kauhistus ja syyllisyys: ”Miten minä tässä ja miksi juuri minä?” Ehkä olen lapsellinen ja sinisilmäinen, joku voisi kutsua sitä myös optimismiksi tai fatalismiksi, mutta vähitellen tuli kuitenkin tunne, että minä onnistun ja kaikki menee niin kuin sen on tarkoitettu mennä. Ajatus siitä, että minulla oli vielä työpaikka, jopa sellainen, jossa viihdyin, oli eräänlainen haaste ja sai minut virittymään uuteen ja vähän tuntemattomaankin.

 Työrytmi
Ehkä yksi syy jaksamiseeni on myös tämän organisaation työn syklisyys. Koulutusorganisaatiossa näkyvät vuodenaikojen vaihtelu, opiskelijoiden lomat, paikallaolo ja työjärjestys myös kirjastossa. Kiireistä aikaa on aina syyslukukausi ja joulun jälkeinen kolmas periodi. Mielestäni viimeinen neljännes on jo hidasta laskeutumista kevääseen ja kesään. Myös oma motivaationi on keskittynyt noille talven kiireisille kuukausille ja ihana rauhallisuus tervehtii kirjaston työntekijää jo toukokuussa, jolloin ehtii tekemään vaikka poistoja kokoelmasta. Monista palvelusvuosista kertyy lisäksi pitkät lomat. Olen voinut rytmittää lomani sopivasti syyslomille, joululle, kevättalvelle ja eri juhlapyhien yhteyteen. Näin saan tarvittavaa hengähdystaukoa, jota ilman muuta jokainen työntekijä joskus tarvitsee.

Hyväksi olen myös kokenut kirjaston sisätyöajan ja asiakaspalvelutyön puolittamisen. Aamupäivä kahdeksasta kahteentoista on ns. sisätyöaikaa, jolloin voin tehdä tilauksia, ottaa niitä vastaan, luetteloida ja tarvittaessa muovittaa kirjoja. Voin hoitaa tietoverstastamme eli ohjata opiskelijoiden tiedonhankintaa, pakata lähteviä kirjoja, asioida koulumme puolella, ihmetellä tilastoja tai muita talouslukuja. Olen huomannut, että epäsosiaalisena ihmisenä nautin noista aamupäivistä. On rauhallista, puhelin soi harvoin, kukaan ei tavoittele minua ja voin keskittyä tekemääni työhön. Minun ei tarvitse perustella kenellekään miksi teen tätä enkä tuota. Riittää, että itse tiedän työjärjestykseni.
Ruokatunnin jälkeen iltapäivällä olenkin valmis avaamaan kirjaston ovet asiakkailleni, jotka voisivat ikänsä puolesta olla vaikka lapsiani. Ehkä aika on tuonut minulle ymmärrystä heidän tekemisiinsä, moni kysymys on jo aikaisemmin esitetty ja tietämykseni kokoelmastamme aiheuttaa usein ihmetystä. Kirjaston puolella olen asiakaspalvelutyössä. Kirjaston tiskille minun on turha tuoda mitään tilastokatsausta tutkittavaksi tai laskettavaksi. Se on tullut testattua. Silloin asiakas tuntuu ylimääräiseltä riesalta ja oma oloni lähinnä ärtyisältä. Kun kohtaa asiakkaan kiireettömästi, pystyy tätä kuuntelemaan ja arvioimaan myös tämän tiedontarvetta paremmin. Uskon, että asiakas myös aistii mielialani ja tuntee, jos haluan käyttää aikaani hänen asiaansa. Saamani palautteen mukaan uskon, että olen osannut kokoelmatyössäni ja asiakaspalvelussa vastata asiakkaiden tarpeisiin. Neljä tuntia jaksaa hymyillä asiakkaille pinnistelemättä.

Aukioloaikamme supistuivat luonnollisesti silloin, kun jäin ainoaksi työntekijäksi. Odotin voimakkaampia vastalauseita aukioloajoista, mutta niitä ei juuri kuulunut. Uudistimme aukioloaikojamme myös niin, että perjantaina kirjasto on avoinna vain klo 14:ään. Näin minun on mahdollista säädellä työaikaani ja liukua niin, että pystyn aloittamaan viikonlopun hiukan aikaisemmin.  Aikuisopiskelijat kokivat jäävänsä kirjasto palvelun ulkopuolelle, he kun ovat koululla iltaisin ja viikonloppuisin. Kirjastomme ei ole avoinna lauantaisin  ja viikolla se on pisimmillään avoinna klo 17:ään. Olen tähän pyrkinyt vastaamaan kuljettamalla koulun puolelle aikuisopiskelijoille heidän sähköpostitse tilaamiaan kirjojaan. Tämä palvelu on saanut kiitosta, mutta palvelua käyttää silti vain kourallinen aikuisopiskelijoista. 

Johdon ja verkoston tuki
Kun jäin yksin, saamani tuki johdolta oli tärkeää. Olin miettinyt asioita jo etukäteen, kun istuimme esimieheni ja yksikön johtajamme kanssa miettimään kirjaston tilannetta. Olin jo silloin päättänyt, että en aio työskennellä niin, että stressaannun ja sairastun. Kirjaston työntekijöiden määrää ei voinut lisätä, mutta työt oli vain tehtävä.  Onneksi olimme kaikki yhtä mieltä kirjaston aukioloaikojen supistamisesta. Mietimme myös kirjojen luetteloimisen siirtämistä toiseen toimipisteeseemme. En kuitenkaan halunnut luopua kirjojen luetteloimisesta, koska sitä kautta kirjat tulevat tutuiksi ja koen luetteloinnin myös mielenkiintoiseksi sen haastavuudesta huolimatta. Lisäksi toisessa toimipisteessämme oli vastaavat huolet, joten miksi lisätä painetta sinne.  Melindan myötä luettelointityö on myös nopeutunut, usein riittää pelkän sijaintitiedon lisääminen. Koen saavani edelleen tukea omalta esimieheltäni, jos jotain työoloihin liittyvää säätämistä tulee vastaan.

On myös tärkeää tuntea kuuluvansa kirjastotiimiin. Sähköpostit sinkoilevat päivittäin ja yhteiset tiimipalaverit ovat tärkeitä meille kaikille. Onhan joukkomme supistunut ja ajatuksia on hyvä vaihtaa kasvotustenkin. Vaikka työnteko sujuukin sutjakkaasti yksinäni, kaipaan toisinaan työkaveria. Moni pieni juttu olisi voinut mennä toisin, jos olisin saanut vertaistukea tai –palautetta välittömästi kollegaltani. Omia virheitäänhän ei näe tai niille sokeutuu. Olisi myös joskus kiva kahvitauolla vaihtaa muutama sana jonkun kanssa illan televisio-ohjelmista, lapsista, perheestä tai päivän polttavista kysymyksistä.

Mittarit ja tulevaisuus
Kirjaston toimintaahan on perinteisesti ollut hankala mitata. Yhtenä mittarina meillä on ollut asiakkaiden lainat kuukaudessa. Näiden mittausten valossa lainat ovat lisääntyneet ja olen päässyt jopa parempiin tuloksiin kuin pitemmillä aukioloajoilla. Se on hämmästyttävää, mutta on myös hienoa olla tuottavampi vähemmässä ajassa. Koen saavani noista tuloksista iloa ja energiaa ja vastauksen siihen, että aukioloaikamme ovat tasapainossa asiakkaittemme tarpeiden kanssa.

Epävarmat ajat jatkuvat edelleen. Tätä kirjoittaessani en tiedä, onko minulla töitä eläkepäiviin saakka tässä organisaatiossa, vaihtuuko työantajani nimi vai loppuuko koko isäntäorganisaationi. Optimisti minussa odottelee kuitenkin sitä, että pääsisin muuttamaan kirjastoni koulun puolelle ja toimimaan opiskelijoiden kanssa saman katon alla. Olen jaksanut hyvin, kirjastoa ei ole tarvinnut sulkea sairauspäivien takia. Mutta en kuitenkaan ole yli-ihminen, saattaa se flunssapöpö minuunkin joskus iskeä.  En ole myöskään yli-optimisti, vaan joskus negatiiviset tunteet nousevat pintaan. Onneksi tässä elämässä on muutakin vielä kuin tämä kirjastotyö. Olen onnellinen kahdesta pienestä lapsenlapsestani,  jotka  toisinaan piipahtavat työpaikallanikin. Liikun ulkona koirani kanssa ja aviomiehenikin kanssa olen vielä puheväleissä. Kirjastoasiat jäävät vielä työpaikalle, kun suljen oven takanani. Ja se on hyvä se.