Mikkeli 175 vuotta

Mikkelin merkkivuoden kunniaksi yliopistokeskuksen tiloissa on kokoonnuttu kuuntelemaan ja keskustelemaan auditorion täydeltä kuusi kertaa. Maaliskuun lopulla Hannele Wirilander aloitti otsikolla Uusi Mikkeli – Käenpojasta Suur-Savoksi ja joulukuun alussa Leena Hangasmaa päätti sarjan Savolainen kansanusko – vainajia, uhreja, tietäjiä, loitsuja.

Syyskuulle ajoittui Matti Karttusen Tarinoita mikkeliläisistä, joka aivan selvästi haluaa tulla tässä esitellyksi. Kampuskirjaston kahvipöydässä oli nimittäin vastikään keskustelua siitä että Mikkeli ja Mannerheim kulkevat liian usein käsi kädessä. Mikkelistä löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Matti Karttusen valinnat yllättivät ainakin minut, mahdollisesti muitakin yllättyneitä löytyi siitä salillisesta joka läsnä ja kuulolla oli. Kansallisbiografiassa on yli 40 henkilöä sanalla Mikkeli, patsaiden aiheita, katujen nimien antajia. Millä kriteerillä valitaan? Ei eläviä henkilöitä mukaan, siis historian henkilöitä. Ei kaikkien entuudestaan tuntemia henkilöitä. On muutakin kuin syntynyt Mikkelissä. Tarinat kiinnostavat, niinpä se on peruste esitykseen valinnalle. Ensimmäinen valinta Adolf Fredrik Munck 1749-1831, hovitallimestari Tukholmassa, Kustaa III:n aikaan, lopuksi maanpakolaiseksi Italiaan (1792). Hovitallimestarin toimenkuva on aikanaan ollut erityisen laaja! Toinen valinta Joachim Zachris Duncker 1774-1809, joka esiintyy Vänrikki Stoolin tarinoissa, heinäkuun 5. päivän omistus kohdistuu häneen, oli majuri ja sai ritariristin, ylennettiin myöhemmin everstiluutnantiksi. Kolmas valittu Johan Granqvist 1828-1882, työssä oppinut kruunun nimismies ja runoilija ”En voi sua unhoittaa poies” (Kaipaus), teki konkurssin 1866 ja muutti myöhemmin Iittiin. Neljäntenä esiteltiin Eero Lehtonen 1898-1959, joka osallistui voitokkaasti 5-otteluun olympialaisissa sekä Antwerpenissä 1920 että Pariisissa 1924. 5-otteluun kuuluivat pituus, keihäs, 200 m juoksu, kiekko ja 1500 m juoksu. Lajisijoitus ratkaisee lopputuloksen.

Matti Wirilanderin Kivisakastista nykypäivään esityksestä olen kirjannut muistiin mm. seuraavia ajatelmia: Kirkon torni oli se joka tervehti tulijaa, nykyisin se on ABC-asema. Mikkelin kaupungista löytyvä Kivisakasti on Savon vanhin rakennus. Saarnastuolista luettiin myös uutiset, se kiinnostavin kirkonmenojen osuus. Kuului jokaiselle seurakuntalaiselle käydä kirkossa. Kirkko opetti lukemaan.

Vesielementti

Jyrki Paaskoski käsitteli identiteettiä lähestymällä sitä erilaisilta etäisyyksiltä. Kansallinen identiteetti perustuu varsin pitkälti Topeliuksen Maamme -kirjaan: kieli, kulttuuri, yhteinen historia sitoo. Savoa mietittäessä vesielementti korostuu. Kun peilataan menneisyyttä, löydämme eteläsavolaisen kaskenviertäjän 1500-luvulta ja siihen liittyy vapaus. Ruotsin suurvalta-aika esiintyy 1600-luvulla ja sitä kuvaa liikkuvuus. Savosta muutettiin mm. Inkeriin. 1700-luvulta löydämme kahtia jaetun Savon: Isoviha (suuren Pohjan sodan aikainen miehitys) päättyi 1721 ja venäläiset. Uudenkaupungin rauhassa sovittiin suunnilleen sama raja kuin on nykyisin Suomen ja Venäjän välillä. 1742 alkoi pikkuviha ja raja piirtyi Kymijokeen. Mäntyharju, Puumala, Sulkava, Rantasalmi, Sääminki, Kerimäki, Parikkala tulivat kahden valtakunnan alaisuuteen. Tilannetta luonnehtikoot maltilliset verot venäläisten kanssa Itä-Savossa, tiukemmat verot Länsi-Savossa Ruotsin kanssa. Syntyi riitamaita rajan kulusta, kumpi verottaa. Ruotsin sääminkiläiset kävivät kirkossa Venäjän Säämingin puolella. Sulkavalla toisin päin. 1808-09 Suomen sodassa savolaiset olivat numero ykkösiä sotilaskarkuruudessa, lähtivät kotiinsa hoitamaan omaa tilaansa. 1800-luvulla identiteettiä voi luonnehtia uudistuksiin heräävän sisävesisavolaisen identiteetiksi. Siihen liittyvät Saimaan kanava, yhteys maailman meriin. Koskee Iisalmea ja Joensuuta myöten Itä-Suomea. Kotka oli savolaisten Amerikka. Koulujen perustamista vastustettiin, koska kaikkien kädet tarvitaan maataloustöissä. Savolaiset olivat varsin sopeutuvia ongelmatilanteissa, eivät häijyile niin kuin pohjalaiset. 1900-luvun alkuosaa luonnehtii poliittinen murroskausi ja jälkipuolta nimitetään sodanjälkeisen ajan identiteetiksi. Etelä-Savossa oltiin homogeenisempiä, ei niin isoja eroja kuin Pohjois-Savossa. Identiteetin osana ovat yhteiset kokemukset, vuosikymmeniä, vuosisatoja samantyyppisiä, jättävät jälkensä.

Riittitekniikka

Hangasluoma aloitti esityksensä kertomalla kuinka arkistot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat ensimmäisiä tiedonlähteitä joilla voi yrittää selvittää loitsuja ja uskomuksia. Ensimmäiset merkinnät löytyvät 1500-luvun puolivälistä. 1700 luvulla on Kuopion seudulla tehty väitöskirja aiheesta. 1800 luku oli loitsujen keruun kulta-aikaa. C.A.Gottlund, A.I. Arwidsson ja Elias Lönnrot on ainakin mainittava tässä yhteydessä. SKS:n runoarkisto löytyy vapaasti netistä. Samanismi elää edelleen arktisilla alueilla. Maaginen riittitekniikka tunnetaan rautakaudelta ja kristinuskon rinnalla jopa 1900-luvun alkuun saakka. Se on leimallisesti savolaista.  Tietäjyys oli kaskikansojen uskonto. Kertomusperinteessä kilpailtiin sanomisen moninaisuudessa. Siinä on oleellinen ero Länsi-Suomeen nähden. Rautakaudelta on peräisin vainajakultti, jonka hyvä esimerkki on paljastunut Tuukkalan kaivauksissa. Pyhät puut, uhripuut, elättipuu, hiisipuu, ”lyylitys puu” löytyvät Kalevalasta. Lyyli merkitsee onnea. Puulle uhrattiin ”ensimmäiset” jyvät, kalat, ternimaito, lampaan luut tai kallo. Savolaisten jumalia olivat mm. Ukko ja Ryönikkä (sade, ukkonen, sateenkaari), Runkoteivas (ruis), Pellon Pekko (ohra), Äkräs (nauris ja muut hyötykasvit) , Sämpsä Pellervoinen (kylvö, maa, maan hedelmällisyys), Tapio (metsä, metsän karja).   Tietäjyyteen liittyivät mm. lykky eli onni ja väki eli voima. Esimerkkejä olkoot kalaonni, karjaonni, lapsilykky. Tietäjä saattoi aiheuttaa pahaa, musta magia. Paha oli ulkopuolisen aiheuttamaa: paha silmä, kateet, pilaukset. Ennustamiseen saattoi olla tarpeen käyttää seulaa tai viinaa.  Parannusloitsut olivat yleisessä käytössä. 1800-luvun lopulla tapahtui kansankulttuurin loppu, tietäjä jäi toiseksi tieteen kehittyessä.