Fuusion suloinen tuska: Ylistys AMK-kirjastolaisille!

Ammattikorkeakoulukirjastoja ja yliopistokirjastoja on yhdistynyt viime vuosina kovalla tahdilla. Kahden organisaation fuusio on harvoin ongelmatonta. Mitä olemme yhdistymisistä oppineet ja mitä toivoisimme, että AMK-kirjastoista viedään mukana uusiin organisaatioihin?

AMK-kirjastolaiset ovat yleensä moniosaajia, jotka luovivat sujuvasti strategisen suunnittelun ja käytännön asiakastyön välillä, lähettävät siinä samalla muutaman kaukolainan ja käsittelevät opinnäytteitä Theseuksessa. Monimuotoinen työnkuva voi olla kuluttava, mutta se on mahdollistanut laajan toimintakentän tuntemuksen ja kokonaisuuksien hallinnan. Sen avulla on ollut helpompi ymmärtää myös työkaverin näkökulma. 

AMK-kirjastoissa ei ole pitkälle menevää erikoistumista ja osastoitumista, vaan tieto kulkee sujuvasti kirjaston sisällä. Työyhteisössä tiedetään, mitä kollegan lautasella kulloinkin on ja keneltä kannattaa kysyä neuvoa. Parhaimmillaan vaihtelevat työtehtävät tuovat yhteisöllistä työotetta ja lisää mielekkyyttä tehtävänkuvaan.

Lisäksi AMK-kirjastoissa ollaan hyvin integroituneita paikallisen korkeakoulun toimintaan. Kirjastolaisia on mukana niin opetuksessa, julkaisutoiminnassa kuin erilaisissa kehittämisprojekteissa ja -hankkeissa. Kirjaston rooli itsenäisenä instituutiona ei korostu – kirjasto toimii henkilökuntansa kautta läpi koko korkeakoulun. Moninainen toimintatapa ja -kenttä saattaa pahimmillaan hämärtää kirjaston perustehtävää ja merkityksellisyyttä, mutta usein se on mahdollisuus kehittää toimintaa yhdessä kohti koko korkeakoulun tavoitteita. Mutta miten käy, kun pitäisi osata toimia toisin?

AMK-kirjastolaisesta yliopistokirjastolaiseksi yhdessä yössä?

Vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen tapa käydä keskustelua. Harvoin asiat ovat mustavalkoisia, yleisimmin käytössä ovat harmaan sävyt. Yliopistofuusioissa liitytään isompaan ja vakiintuneeseen organisaatioon, jolloin myös toimintatavat jatkavat pitkälti ennallaan. Fuusiossa jää huomaamatta, että AMK-kirjaston käytänteistä saattaisi löytyä mahdollisuus tehdä asioita uudella tavalla. 

Onnistunut fuusio edellyttää, että ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa tulevaisuuteensa ja työkuvaansa. Uskallamme väittää, että AMK-maailmasta voidaan ottaa oppia tai ainakin kokeilla siellä jo hyviksi havaittuja toimintatapoja. Toisin kuin Helkama-polkupyörästä, AMK-kirjastolaiselta ei puutu pakkia. Jos jokin asia ei toimi, voidaan peruuttaa takaisin ja aloittaa uudestaan. Ja uudestaan.

AMK-kirjastolainen, vaikka itsensä asiantuntevana ammattilaisena näkeekin, ei helposti solahda erikoisasiantuntijan rooliin tai vain osaksi tiettyä osastoa. Lonkerot ulottuvat niin moneen suuntaan, että on vaikea pitää näppinsä erossa asioista, jotka aiemmin olivat niin luonteva osa omaa työnkuvaa. Omaa uteliaisuutta ja kiinnostusta on työläs hillitä  -  ja miksi pitäisi? Kyse ei ole siitä, että ruoho olisi vihreämpää toisella osastolla vaan yksinkertaisesti halusta jakaa osaamistaan.

AMK-kirjastolaiset ovat kasvaneet amkilaiseen identiteettiin eikä se katoa yhdessä yössä, ei edes kahdessa. Yhdistymisen myötä oma työyhteisö, kollegat ja työn konteksti eivät enää olekaan niin selvärajaisia. Se voi poikia identiteettikriisin, kun ei enää tiedä kenestä puhuu, kun puhuu ’meistä’.

Kokeilukulttuuri on ollut jo pitkään AMK-kirjastoille leimallista toimintaa.  Työskentelyä voidaan kuvailla ketteräksi: niin joustavia ja nopeita käänteitä on AMK-kirjastoissa tehty leikkausten supistettua toimintaedellytyksiä viime vuosien aikana. Sitäkään ei voi huonoksi ominaisuudeksi sanoa muutoksiin valmistauduttaessa. Fuusioihin tarvitaan siis avointa mieltä sekä aitoa työskentelytapojen tarkastelua. Otetaan käyttöön parhaat käytänteet molemmista organisaatioista asiakkaiden ja korkeakoulujen hyödyksi! 

Yllätys - uusi normaali

Suurin vaikuttava tekijä kaikenlaisissa yhdistymisissä on yllätys. Tämän momentin vaikutusta ei voi poistaa, vaikka kuinka huolella asioita valmistellaan etukäteen. Yhdistymistä silmällä pitäen kirjastot organisoituvat työryhmiksi ja tutustuvat toisiinsa kuin kuka tahansa yhteistä liittoa suunnitteleva. Viestejä vaihdetaan ja järjestetään aikaa yhteisille tapaamisille. Tämä tehdään kaiken muun työn ohessa. On kai inhimillistä, että tutustumisessa ei olla päästy pintaa syvemmälle ja kumppanin todellinen luonne kuoriutuu esiin vasta sitten, kun ollaan jo saman katon alla.

Joskus on saattanut syntyä vaikutelma, että itse yhdistyminen tulee yllätyksenä, vaikka se olisikin ollut tiedossa molemmilla osapuolilla jo hyvän aikaa. Tuo sinällään ei ole yllätys, paremminkin se että moni asia tulee yllätyksenä on ihan normaalia. 

Yllätys on uusi normaali. Siitä huolimatta yksikin yllätys voi joskus olla liikaa. Työ on usein asia, joka koetaan itseä ja omaa persoonaa määrittävänä tekijänä. Moni meistä on unelmiensa työpaikassa, viihtyy hyvin ja tuntee onnistumisen tunteita. Kun sitten näitä kaikenlaisia yllätyksiä alkaa tipahtelemaan harva se päivä, alkavat koetut tunteet kääntyä negatiivisuuden ja pettymysten puolelle. “Kohti uusia pettymyksiä” on monen uusi motto nykypäivinä. 

Saattaa olla vaikea ymmärtää, että pitkään valmisteltu yhdistyminen ei sujukaan kuin tanssi. Pikemminkin ryömitään eteenpäin yllätysten tahtiin mutaisessa maaperässä esteitä ylittäen ja alittaen. Sapelitkin saattavat kalahdella välillä yhteen. 

Onnistunut yhdistyminen vaatii aikaa. Se ei lopu siihen, kun hynttyyt on lyöty yhteen. Siitä se vasta oikeastaan alkaa.