Ei kannettu kirja hyllyssä pysy

Eräänä päivänä myin vanhoja kirjoja ja osan heitin roskiinkin. Nyt hirvittää. Pilasinko jälkikasvun yhteyden perheessä kulkeneeseen kulttuuriperintöön, katkaisinko koulutustason nousun?

Alkuvuodesta julkaistut alustavat tulokset Perusopetuksen oppimistulosten pitkittäisarvioinnista uutisoitiin huolta herättävästi oppimistulosten heikkenemisen ja vanhempien sosiaalisen taustan ja koulutustason vaikutuksen kasvamisen näkökulmasta. Lukuharrastus ja lukutaito tukee muuta oppimista. Jo pelkästään kotona olevien kirjojen määrä vaikuttaa myönteisesti lukutaitoon.

Juttu sai miettimään omaa perhetaustaa ja sen vaikutusta.

Samalla mieleen tuli lukioaikainen äidinkielenopettaja Timo ja yksi hänen antamansa esseen otsikko. Assosiaatioketju menee ystävänpäivän piikkiin, sillä tuo otsikko oli Kirja ystävänä.

Kirjojen vaikutus lukutaitoon ja sitä kautta oppimiseen + Ystävänpäivä = Kirja ystävänä.

Kirjoittaisinko, että juuri siksi kirja on ystävä, ja kirjasto hyvä ystäväpiiri, ystävystö. Mutta ehken kuitenkaan, kuulostaa liikaa joltain kirjastosedältä.

En siis kirjoita siitä, enkä myöskään siitä, mikä oli muinaisen esseen otsikon aihe, vaan kirjoitan isoisästäni.

Esseen otsikko on jäänyt mieleen siksi, että juuri nyt, kuten tuolloinkin, se vei ajatukseni isoisääni. Oli meillä kotona jotain kirjoja, mutta hänellä oli enemmän. Siksi yhdistin esseen otsikon häneen.

Vasta reilusti pari-kolmekymppisenä ymmärsin, että isoisällä oli kirjojen suhteen piiloagenda. Tuo agenda näin myöhemmässä katsannossa vaikutti merkittävästi koulutus- ja työtaipaleeseeni.

Isoisän mökillä lapsuuden kesät kuluivat lepolassessa loikoillen, vanhat E. R. Burroughsin Tarzanit ja Mars-sarja seurana. Nuhjuisista 1970-luvun Korkeajännitys-lehdistä sain sopivat saksankieliset sanat sotaleikkeihin ja niillä ilahdutin syksyllä saksankielenopettajaa.

Isoisä varmaan bongasi, että tuo yksi jaksaa lukea. Jossain kohtaa hän alkoi kantaa meille kotiinkin isompia kirjoja. Aluksi satunnaista seikkailukirjaa, hieman myöhemmin Waltareita, kyytipoikanaan luetut Hesarit.

Sivumennen sanottakoon, että kukaan ei opettanut minulle, miten Hesari taitellaan lukemisen jälkeen takaisin kasaan nätisti. Myöhemmin yliopistossa ystävältä kuulin, että sekin taito saattaa siirtyä isältä pojalle.

Mikä hieno, hieno allegoria ystävältä lukuharrastuksen ja koulutustason periytymisestä.

Koitanpa, jos itsekin keksisin tähän loppuun samankaltaisen.

Kun isoisä kuoli ja mökki myytiin, tyhjensin mökin vinttiä sekalaisesta irtaimistosta. Yllättäen löysin ne samat vanhat burroughsit. Kannoin ne omaan kirjahyllyyni odottamaan uusia lukijoita. Heidän kanssa voisi ehkä keskustella niiden maailmankuvan ja sukupuoliroolien historiallisuudesta.

No, tuo loppu oli kyllä höpönlöpöä.

Oikeasti vein ne antikvariaattiin ja antikkari maksoi Mars-kirjoista muistaakseni 100 euroa, siinä oli ensipainoksia.

Joten sen sijaan että Isoisän perintö eläisi, lukuharrastus ja koulutustason nousu jatkuisi sukupolvesta toiseen, oma tehtäväni sukupolvien ketjussa täyttyisi, circle of life ja sitä rataa, kulttuurisen pääoman periytyminen jäi pikavoittojen jalkoihin.

Ei kovin ylevä allegoria, mutta varmaan ajanmukainen.

_____

Kirjoittaja pettyi pahasti Mars-sarjasta tehtyyn filmatisointiin.

_____
Kuva: Julla Laurila.
Kuvassa on osia CC0-kansikuvituksista
Son of Tarzan (1917, kuvittaja J. Allen St. John)
Jungle Tales of Tarzan (1919, kuvittaja J. Allen St. John)
Thuvia, Maid of Mars (1920, kuvittaja J. Allen St. John)
A Princess of Mars (1917, kuvittaja Frank E. Schoonover)